Se siitä

Blogin lopettaminen taitaa olla lähes yhtä vaikeaa kuin sellaisen aloittaminen. Olen surkea hyvästien jättäjä. Mieluiten katoan paikalta vähin äänin. En pidä draamasta omassa elämässäni. Näytän tunteitanikin suhteellisen hillitysti, eikä monikaan ole koskaan nähnyt minun itkevän. Ei tämä blogin lopettaminen tietenkään mikään itkun paikka ole. Minähän jatkan tätä samaa pientä elämääni, mutten vain raportoi siitä teille säännöllisesti.

Bloggaaminen on kuitenkin muodostunut jonkinlaiseksi rutiiniksi. Joskus asioiden tapahtuessa reaalielämässäni hahmottelen jo sanavalintaani blogia varten. Kun sitten vihdoin istun koneen ääreen on minulla yleensä niin kiire, etten jouda tekstiäni juurikaan työstämään. Anteeksi siis kaikille jotka ovat kärsineet pikkuvirheistäni ja yhdyssanahäiriöistä. Viesti on kuitenkin varmasti tullut perille ja olette pysyneet virtuaalisilla kärryillä matkassamme.

Yksi jatkuva teema blogissani on ollut tarhapaikan etsintä Tontonille. Eilen minua kenties onnisti. Mitään varmaa ei vielä ole, mutta toivoa ainakin. Tänään palautan läheiselle päiväkodille hakemuspaperit (sama paikka joka aiemmin ei edes suostunut edes ottamaan meitä jonotuslistalle).  Olin pyytänyt reipasta kolmivuotiastani esittelemään itsensä nimeltä ja kertomaan ikänsä ja esittämään myös itse toiveen pääsystä kyseiseen tarhaan. Monologi meni upeasti. Hän lisäsi vielä mausteeksi uutisen syntymäpäivälahjastaan (poliisiauto). Päiväkodin johtaja vaikutti pitävän näkemästään. Selvisi myös, että hän on käynyt melomassa Kuopion seudulla. Siinä kohtaa aloin tietenkin hehkuttamaan savolaisilla sukujuurillani. Kaikki kortit pöytään - yhtään ässää ei jäänyt käyttämättä. Ehkä mekin totuttelemme siis loppusyksystä päiväkotirutiineihin.

Tämä reilu puolivuotinen jonka ajan olette blogiani seuranneet on ollut varmasti elämäni parasta aikaa. Ihania miehiä, rakkautta, hyvää ruokaa, riittävästi matkailua ja tarpeeksi terveyttä. Mitä sitä ihminen muuta tarvitsee? Nyt koetan vain tarrautua tuohon kaikkeen enkä aio laskea irti. Matkailun määrä tulee reilusti vähenemään, mutta seikkailu jatkukoon täällä kotona.

Itseäni lainaten: "Se siitä".

Vessaharja

Vessaharja - jotain maagista siinä on. Ellopello rakastaa vessaharjoja. Hän löytää sellaisen jokaisesta kyläpaikasta ja nykyään myös täältä meiltä kotoa. Voisi tietenkin ehdottaa, että laita se vessan ovi kiinni. Fiksu idea, mutta vessassakäynti ei pikkulapsiperheissä ole mikään yksityisasia. En voi koskaan relata ja kökkiä rauhassa pöntöllä. Käyn loppumatonta taistelua Ellopelloa vastaan. Iso polvi vastaan pieni pää, iso käsi vastaan pieni maha. Jostain se kolo on löydettävä. Vessaharjan luo on päästävä ja päästään, Ellopello on väsymätön ja nopea liikkeissään. Tämä mainittakoon miinuksena asuntoautoon verrattuna. Siellä ei kyseistä esinettä nimittäin ollut.

Bobista kaipaan vessaharjattomuuden lisäksi myös Super Marion seuraa. Nyt hän on palannut töihin ja me olemme lasten kanssa päivisin taas kolmenkoplana. Leikkipuistossa olemme tavanneet lähes kaikki entiset leikkikaverit ja myös monia uusia lapsia äiteineen. Molemmat poikasemme ovat viettäneet syntymäpäivänsä erittäin simppelisti muuttolaatikoiden keskellä. Kakkuna toimivat viinerit joiden päälle oli tökätty ykkösen ja kolmosen muotoiset kynttilät. Syytettäköön juhlien karuudesta tätä muuttoa, vaikka meidät paremmin tunteva tietää, että karuja juhlia on perheessämme ollut muitakin (häät!).

Ellopello kävelee aina vaan pidempiä matkoja eikä enää pelkästään show-mielessä. Kun hän todella haluaa tehdä vaikutuksen yleisöönsä hän yrittää kävellä metallista liukumäkeä ylöspäin. "Perse edellä puuhun" tyyppinen kaveri siis. Tonton on usein kauhuissaan veljensä sirkustemppuja seuratessaan. Tonton itse on parantanut käytöstään (ainakin väliaikaisesti) ja riehaantuu leikkipuistossa vain provosoitaessa *koputtaa puuta*. Olen saanut kehua pientä kolmivuotiastani monena iltana. Hän kokee itse kypsyneensä niinkin paljon että on päättänyt lähteä isänsä mukaan töihin. Kotona taitaa olla aika tylsää Bobiin verrattuna...

Koti

Meillä on kotona tiskikone, pyykinpesukone, vesivessa, leivänpaahdin, hiustenkuivaaja, junarata, jukkapalmu ja uuni. Silti jotain puuttuu. Nimittäin renkaat. Mitenköhän tähän sopeutuu? Joka aamu herätessä ikkunasta avautuu sama maisema. On täälläkin jokin muuttunut. Vastapäisestä talosta on muuttanut se alasti viihtyvä herrasmies jota keittiöstä usein kyttäsin. Alakerran naapuriin on syntynyt vauva jolle olen tuonut mukanani Suomesta lahjan. Vauvaa en ole silti vielä nähnyt (kuullut kylläkin) ja lahja on muun rojun seassa odottamassa lajittelua. Tekemistä olisi siis muutakin kuin netissä roikkuminen. Pojat kuitenkin vielä nukkuvat ja minulla on hetki aikaa kirjoittaa. Siivota voi poikien valveilla ollessakin. Super Mario lähti jo töihin. Illalla nukkumaanmenoaikaan tietenkin etsimme työpaikan kulkupassia ja puhelimen sim-korttia. Aamulla paniikkia aiheuttivat enää sukat. Mistä pinosta löydän puhtaita?!

Meidän lisäksemme kotiimme on palannut myös arki. Tai ei sittenkään ihan vielä. Toistaiseksi elämme jonkinlaisessa poikkeustilassa. Yritämme sopeutua. Olemme jo nähneet joitakin Münchenin ystäviämme. Se on varmaan parasta terapiaa paluuhaikeuteen. Elämää löytyy täältäkin. Silti elomme tiiviinä neljän koplana on päättynyt. Ainakin toistaiseksi. Ainakin viikonloppuun asti.

On kenties paras kirjoittaa myöhemmin lisää paluutunnelmista. Nyt on kai aika kokea ja elää. Lajitella ja kaapittaa. Palaan siis myöhemmin takaisin näppäimille.