Enää muutama sata kilometriä ja
vajaa viikko erottavat meidät kodistamme Münchenissä. Mieliimme
alkaa hiipiä haikeus. Minulla on pienempienkin lomien viimeisinä
päivinä poissaoleva tunne. Olen ikäänkuin välitilassa. En vielä
kotona, mutten enää oikein lomallakaan. Pohdin jo kotimme
sisustusta. Minne saamme mahtumaan kaiken matkan varrella mukaan
tarttuneen kaman? Missä laatikossa lienevät Super Marion
kauluspaidat? Hän tulee tarvitsemaan työvaatteitaan kotiin
palattuamme heti ensimmäisenä aamuna. Ei siis ole tiedossa mitään
pehmeää laskua arkeen. Toisaalta Tontonia ei "tarvitse"
lähteä kyyditsemään päiväkotiin minnekään kaupungin toiselle
laidalle, sillä tarhapaikkaa ei todellakaan ole. Yksityiset
tavaramme ovat talomme häkkivarastossa poissa alivuokralaistemme
tieltä. Huonekalut ja astiat ovat onneksi paikallaan. Aivan kaikkea
ei siis tarvitse uudelleen järjestää. Kotimme pitäisi olla
entisellään. Outoa. Olemme usein tehneet suuria muuttoja ja
muutoksia elämäämme, mutta koskaan ennen emme ole voineet "palata
entiseen elämäämme". No pojathan ovat tietenkin matkan
varrella kasvaneet ja siinä mielessä elämämme on muuttunut.
Jokainen aamu on uuden alku jos niin haluaa ajatella. Silti, paluu
kotiin tuntuu paluulta entiseen. Jotain uutta olisi siis ehkä
keksittävä.
Anoppini on ostanut minulle
ompelukoneen. Hänen mielestään minun pitäisi tehdä sillä jotain
luovaa. Minusta lahja on aivan loistava. En koskaan ostaisi itse
itselleni ompelukonetta koska minulla ei ole hajuakaan kuinka se
toimii. Koulussa valitsin aikanaan puukäsityöt. En silti väitä
osaavani nikkaroida mitään leikkuulautaa kummempaa. Olen usein
harmitellut valintaani. Oikeastaan minusta olisi ihana osata ommella
ja neuloa. Mikä estää opettelemasta näin aikuisiällä? Laiskuus
kai... No nyt minulla olisi siis tilaisuus alkaa ompelemaan. Voi
kuitenkin olla, että pojat ehkäisevät ompeluharrastukseni alkuun
saattamista suhteellisen tehokkaasti. Kirjoittaminen on siinä
mielessä helppo ajanviete, että sitä voi helposti tehdä vaikka
vartin päivässä muiden nukkuessa. Ompelemiseen tarvitaan enemmän
aikaa ja tilaa. Uskon silti että jonain päivänä minä vielä
ompelen jotain. Kirjoittamista aion jatkaa muodossa tai toisessa.
Pohdimme eilen mitä tekisimme toisin
jos saisimme toisen kerran elämässämme vastaavanlaisen puolen
vuoden breikin arjesta. Ajaisimme varmasti vähemmän. Ei siis ole
mahdollista ajaa puolessa vuodessa väliä München - Cadiz - Oxford
- Lappeenranta - München kiirehtimättä. Haaveilemme
samanmittaisesta seikkailusta USA:ssa tai lähempänä esimerkiksi
Italiassa. Super Mario puhui myös Etela-Amerikasta. Minä tunnen
oloni juuri nyt turhan mukavuudenhaluiseksi sellaiseen. Eurooppa tai
USA on tarpeeksi eksoottista pikkulasten kanssa. Kun pojat ovat
kouluiässä ei tällaisia pitkiä lomia voi enää järjestää
ilman kotikoulua. Sellaiseen en ole tarpeeksi hippi. Bobia emme aio
myydä palattuamme. Pieniä matkoja lähialueilla tulemme siis
tekemään ilman sen pidempiä lomiakin. Jätämme autoomme kaikki
tarvittavat varusteet niin, että liikkelle lähtö
perjantai-iltaisin onnistuu ripeästi. Mustalaiselämämme tulee siis
jatkumaan ainakin pieninä pyrähdyksinä.
(Ladatessani tämän nettiin olemme jo Münchenissä! Emme kuitenkaan kotona sillä asuntomme on vielä alivuokralaistemme käytössä. Tutut kulmat uudesta vinkkelistä siis.)