Terve taas München!

Enää muutama sata kilometriä ja vajaa viikko erottavat meidät kodistamme Münchenissä. Mieliimme alkaa hiipiä haikeus. Minulla on pienempienkin lomien viimeisinä päivinä poissaoleva tunne. Olen ikäänkuin välitilassa. En vielä kotona, mutten enää oikein lomallakaan. Pohdin jo kotimme sisustusta. Minne saamme mahtumaan kaiken matkan varrella mukaan tarttuneen kaman? Missä laatikossa lienevät Super Marion kauluspaidat? Hän tulee tarvitsemaan työvaatteitaan kotiin palattuamme heti ensimmäisenä aamuna. Ei siis ole tiedossa mitään pehmeää laskua arkeen. Toisaalta Tontonia ei "tarvitse" lähteä kyyditsemään päiväkotiin minnekään kaupungin toiselle laidalle, sillä tarhapaikkaa ei todellakaan ole. Yksityiset tavaramme ovat talomme häkkivarastossa poissa alivuokralaistemme tieltä. Huonekalut ja astiat ovat onneksi paikallaan. Aivan kaikkea ei siis tarvitse uudelleen järjestää. Kotimme pitäisi olla entisellään. Outoa. Olemme usein tehneet suuria muuttoja ja muutoksia elämäämme, mutta koskaan ennen emme ole voineet "palata entiseen elämäämme". No pojathan ovat tietenkin matkan varrella kasvaneet ja siinä mielessä elämämme on muuttunut. Jokainen aamu on uuden alku jos niin haluaa ajatella. Silti, paluu kotiin tuntuu paluulta entiseen. Jotain uutta olisi siis ehkä keksittävä.

Anoppini on ostanut minulle ompelukoneen. Hänen mielestään minun pitäisi tehdä sillä jotain luovaa. Minusta lahja on aivan loistava. En koskaan ostaisi itse itselleni ompelukonetta koska minulla ei ole hajuakaan kuinka se toimii. Koulussa valitsin aikanaan puukäsityöt. En silti väitä osaavani nikkaroida mitään leikkuulautaa kummempaa. Olen usein harmitellut valintaani. Oikeastaan minusta olisi ihana osata ommella ja neuloa. Mikä estää opettelemasta näin aikuisiällä? Laiskuus kai... No nyt minulla olisi siis tilaisuus alkaa ompelemaan. Voi kuitenkin olla, että pojat ehkäisevät ompeluharrastukseni alkuun saattamista suhteellisen tehokkaasti. Kirjoittaminen on siinä mielessä helppo ajanviete, että sitä voi helposti tehdä vaikka vartin päivässä muiden nukkuessa. Ompelemiseen tarvitaan enemmän aikaa ja tilaa. Uskon silti että jonain päivänä minä vielä ompelen jotain. Kirjoittamista aion jatkaa muodossa tai toisessa.

Pohdimme eilen mitä tekisimme toisin jos saisimme toisen kerran elämässämme vastaavanlaisen puolen vuoden breikin arjesta. Ajaisimme varmasti vähemmän. Ei siis ole mahdollista ajaa puolessa vuodessa väliä München - Cadiz - Oxford - Lappeenranta - München kiirehtimättä. Haaveilemme samanmittaisesta seikkailusta USA:ssa tai lähempänä esimerkiksi Italiassa. Super Mario puhui myös Etela-Amerikasta. Minä tunnen oloni juuri nyt turhan mukavuudenhaluiseksi sellaiseen. Eurooppa tai USA on tarpeeksi eksoottista pikkulasten kanssa. Kun pojat ovat kouluiässä ei tällaisia pitkiä lomia voi enää järjestää ilman kotikoulua. Sellaiseen en ole tarpeeksi hippi. Bobia emme aio myydä palattuamme. Pieniä matkoja lähialueilla tulemme siis tekemään ilman sen pidempiä lomiakin. Jätämme autoomme kaikki tarvittavat varusteet niin, että liikkelle lähtö perjantai-iltaisin onnistuu ripeästi. Mustalaiselämämme tulee siis jatkumaan ainakin pieninä pyrähdyksinä.

(Ladatessani tämän nettiin olemme jo Münchenissä! Emme kuitenkaan kotona sillä asuntomme on vielä alivuokralaistemme käytössä. Tutut kulmat uudesta vinkkelistä siis.)