Bob Oxfordissa

Super Mario on pyöränsä selässä jossakin metikössä ja me poikien kanssa majailemme kaverimme luona Oxfordin Cowleyssä. Vietimme aamupäivän leikkipuistossa sekä Thames joen varrella jossa pääsimme seuraamaan Oxfordin eri collegien (mikä on college suomeksi?) välisiä soutukisoja. Pojat ovat nukahtaneet kumpikin omiin lainapesäkoloihinsa. Bob laiduntaa Super Marion matkassa siellä jossain metsän laidalla.

Bob raukka tarvitseekin pienen hengähdystauon kaupunkilaisellämästä sillä se on saanut kokea hieman väkivaltaa täällä Oxfordissa. Ensin Bobin takaseinään kiinnitetyt pyörät yritettiin irrottaa väkisin. Koska olemme lukinneet pyörät Ellopellon painoisella metalliketjulla ovat varkaat jättäneet homman sikseen, mutta joko pikkurahan tarpeeseen tai ihan vain v..siis kettuillakseen irottaneet Super Marion maastopyörästä erään pultin jota ilman pyöräily on mahdotonta. Onneksi Super Mario sai järjestettyä itselleen jonkun väliaikaisratkaisuviritelmän jonka avulla pyörä pysynee kasassa tämän päivän. Minun pyörästäni ei ole kelvannut edes heijastin. Tämän lisäksi Bobin sivupeili oli irrota ajaessamme eräällä isolla tiellä Bicesteristä Oxfordiin päin. Ohitsemme kiitäneen auton sivupeili sen sijaan todellakin irtosi ja rikkoutui sirpaleiksi. Seitsemän vuotta huonoa onnea onkin oikein sille bensapäälle. Hänellä tuntui olevan kovin kiire jonnekin sillä hänellä ei ollut aikaa jäädä tutkimaan vahinkoa saati sitten sopimaan korvauksista. No onneksi Bob on lujaa tekoa eikä ollut tästä kolauksesta moksiskaan.

Eilen kävin pyörähtämässä entisessä työpaikassani morjestamassa entisiä työkavereitani. Tuntui ettei sielläkään ole muuttunut oikeastaan mikään muu kuin aulan sohvan väri. Jollei Ellopello olisi roikkunut rintarepussani olisin voinut vain istahtaa vanhalle tuolilleni ja alkaa naputtelemaan numeroita Exceliin. Oli siellä tietenkin uusiakin naamoja, mutta onnksi pääasiassa niitä vanhoja joiden kanssa perjantaisin istuimme kanttiinissa fish and chips annoksen äärellä.

For Britain and for the hell of it

Britit ovat siinä(kin) mielessä hullua porukkaa, että ajavat autojaan tien vasemmassa laidassa. Me tervejärkiset mannereurooppalaiset olemme tietenkin tottuneet OIKEANpuoleiseen liikenteeseen. Eilen aamulla liikenteeseen lähtiessämme ajelimme rennon tyytyväisenä sillä OIKEALLA puolella tietä. Vastaantulijan ilme oli vähintäänkin yhtä kauhistunut kuin omamme hänen tullessaan vastaamme väärällä puolella ajorataa. Onneksi mittari näytti suunnilleen kolmeakymppiä, tai siis mitä se nyt maileissa olisikaan?

Yksi maili oli sama kuin yksi poronkusema vai oliko se sittenkin peninkulma? Täällä joutuu jatkuvasti kääntämään euroja punniksi, kiloja kiviksi ja senttimetrejä jaloiksi. Vuodet taidetaan mitata Neptunuksen kiertonopeudella auringon suhteen. Aika ei nimittäin sekään etene samalla nopeudella kuin muualla maailmassa. Vesi tulee edelleen kahdesta eri hanasta vaihtoehtoina tulikuuma tai jääkylmä. Valitse sitten niistä kummalla peset vauvasi naaman. Laskut maksetaan shekeillä. Vettä sataa samaan tahtiin kuin Nooan arkin aikoihin. Kävimmekin aiheeseen sopien tänään museossa ihailemassa dinosauruksen luurankoja. Viimeiset elävät dinosaurukset nähtiin käyskentelemässä Oxfordin Port Meadowlla joskus Thatcherin vuosina. Mutta siis lisättäköön tähän loppuun vielä että Englanti on minulle jonkinlainen salarakas ja rakkaintaanhan saa parjata vain hellyydellä. Super Mariota lainatakseni "me aikuistuimme tässä maassa". 

Yskimässä ystävien nurkissa

Ello Pellonen, meidän pieni murmelimme on vilustunut. Yskää, nuhaa, valitusta ja vinkunaa. Voi reppanaa. On tainnut tottua Espanjan lämpimään ilmastoon. Täällä Oxfordissa on satanut tultuamme joka päivä. Isompi poikanen ei ole ollut sateesta moksiskaan, sillä hän on saanut nauttia ikäisestään naisseurasta parin päivän ajan. Englannissa oli bank holiday viikonloppu ja olemme majailleet täällä ystäviemme nurkissa syötettävinä, juotettavina ja pestävinä nyt sunnuntaista asti. Irlanitilainen vieraanvaraisuus ei taida olla ylitettävissä. Perheen isä oli meidän vielä nukkuessa aamutuimaan ajanut rautakauppaan ostamaan sopivaa johtoa ja adapteria jotta voisimme ladata automme akun heidän sähköllään.

Täällä kylässä ollessamme käytössämme on ollut internet. Olemme myös faxailleet Münchenin lastentarhoille, joista Tontonille on tullut nipullinen kieltäviä vastauksia. Kyllä, me edelleen olemme kiinnostuneita paikasta tarhassanne, pliis, pliis, pliis, laittakaa poikamme jonotuslistalle. Olen myös mailannut ylimääräisiä aneluviestejä muutamaan tarhaan. Eikö todellakaan mitään ole tehtävissä? Tonton on päiväkotien luokitussysteemin mukaan prioriteettia 3B - ei kuulosta hyvältä mitä se ikinä tarkoittaakaan... Omasta mielestäni Tonton on tietenkin parasta 1A luokkaa. Poika on itse vakuuttunut pääsevänsä syksyllä päiväkotiin muitten lasten seuraan. Hänellä on jo reppukin valmiina.

Oxford

Bobimme on parina yönä käpertynyt nukkumaan Oxfordin Cowley Roadin kulmille. Cowley on Oxfordin alati muuttuva kansainvälinen kaupunginosa. Siellä hiihtää suomalaisia, juoksee kenialaisia, marssii saksalaisia ja jolkottaa jos jonkinlaisia kansallisuuksia. Eilen näin leikkipuistossa naisen jolla oli kasvot peittävä huntu ja jalassa Converset. Cowley Roadilla on aivan omanlaisensa tunnelma. Ränsistynyt mutta eläväinen. Cowleyssä mikään ei yllätä. Cowleyn alue muistuttaa minua Englannin toisista kasvoista. New Forrestissa oli niitä idyllisiä maalaistaloja joita suomalaisissa sisustuslehdissä esitellään. Täällä asutaan pääasiassa niissä riivitalojen tapaan rakennetuissa pienissä omakotitaloissa. Asumismukavuus ei ole mannereuroopan standardeihin tottuneen mielestä aivan huipussaan. Muistan kuinka Marion lähtiessä etsimään meille uutta kotia Saksasta ainoa toiveeni oli, että hän löytäisi asunnon jolla ei olisi liiaksi "luonnetta". Tällä tarkoitin sitä, kun brittiläisissä asunnonvälitysohjelmissa ihmiset aina toivoivat löytävänsä " a house with a character". Heidän mielestään se tarkoitti mielenkiintoista ja omaperäistä vanhaa taloa jonka he voisivat remontoida mieleisekseen. Minusta kyseessä oli vanhoja homeisia rotiskoja joissa tuhansien eurojen remonttien jalkeenkin olisi kylmää ja piemeää. Englannissa kukkii rappioromantiikka. Jollain tavalla se onkin ihanaa, mutta itse eräässä 1880-luvulla rakennetussa talossa asuneena voin sanoa arvostavani moninkertaisia ikkunalaseja ja kunnollista kylpyhuonetta nykyisessä kodissamme.

Tuli muuten mieleeni lempibändimme Oxfordista, Stornoway. Käykääpä vilkaisemassa vaikka tämä YouTubesta. Biisissä mainitaan juuri Cowley. Olen kerran tuplavodkan rohkaisemana käynyt jututtamassa bändin laulajaa ja keskustellut hänen kanssaan suomalaisten euroviisumenestyksestä ja joistain muista sillä hetkellä mieleeni juolahtaneista olennaisista aiheista. On kummallista kävellä täällä Cowleyn sivukujilla poikiemme kanssa. Joka kulmaan liittyy joku muisto ajalta ennen lapsiamme. Emme ole edes vielä ehtineet keskustaan asti. Joka päivä olemme tavanneet ystäviämme heidän kotonaan Oxfordin ympäristössä. Englannissa asuu mahtavaa porukkaa ja heidän ihania lapsiaan. Tonton on ehtinyt jo ihastumaan muutamaan vanhempaan daamiin ja kahteen pieneen malesialaisirlantilaiseen prinsessaan joiden luona olemme majailleet. "Sie ist ein süsses Mädchen, glaube ich" kuiskasi poikamme isänsä korvaan tavatessaan erään näistä uusista naispuolisista ystävistään. Onneksi päätimme viipyä täällä niin kauan.

Lauttamatka saarivaltioon

Aamu 1 Englannissa: Tätä kirjoittaessani olemme Poolen satamassa (nettiin ladatessani jo jossain ihan muualla). Pojat nukkuvat. Meillä on pitkä lauttamatka takanamme. Melkein tuhat kilometriä Atlantin aalloilla. Jossain vaiheessa merenkäynti oli niin kovaa, että tunsimme kaikki olomme pahaisiksi maakravuiksi. Merimatka oli muutenkin asenteesta riippuen ihanan tai kamalan pitkästyttäva. Lautasta puuttui karaoke ja muut ruotsinlautoilta tutut viihdykkeet. Aulassa pyöri kuitenkin jatkuvalla syötöllä elokuvia joista minäkin näin ainakin viidestä eri leffasta noin kolmanneksen hyppiessäni käytävillä edestakaisin Ellopellon kanssa.

Lapsille oli onneksi pikkuruinen leikkinurkkaus. Siellä tutustuimme espanjalaisperheeseen jolla oli autokannella pikkuautoon pakattuna lähes koko omaisuutensa. He olivat muuttamassa työn perässä Englantiin. Tai paremmin sanottuna työttömyyttä pakoon sillä heillä ei ollut Englannissa tiedossa muuta kuin väliaikainen majoitus sukulaisen luona. Heidän kanssaan puhuimme Espanjan toivottomasta tilanteesta. Jos Englannista ei löytyisi tarpeeksi hyvää uutta elämää, aikoivat he jatkaa etsimistä Saksasta, jossa naisen sisar jo asustaa. Oli ahdistavaa kuvitella itsensä perheen asemaan. Vaikka itse olemmekin vaihtaneet maata ja valuuttaa usein, emme ole koskaan joutuneet tekemään sitä pakon edessä. Meillä muuttaminen on johtunut enemmänkin seikkailunhalusta.

Lautalla matkusti myös paljon rekkamiehiä, joitain moottoripyöräilijöitä ja pääasiassa brittiläisiä eläkeläisiä asuntoautoineen, jotka olivat muuttolintujen tavoin palaamassa talvehtimasta etelästä takaisin kotimaahansa. Minäkin entiseen kotiini palaava kiertolainen odotan innolla, että pääsen näkemään kuinka Oxford on muuttunut. Tuskin kovinkaan paljon. Eiköhän siellä ole edelleen ihanan keskiaikais-viktoriaaninen tunnelma. Huomenna olemme jo menossa tapaamaan erästä ystäväpariskuntaa. Olen uhannut ottaa mukaani tuliaisiksi pyykkivuoren tai ainakin yhden nokareen siitä.

Seurasin muuten toissapäivänä huvittavaa keskustelua isän ja pojan välillä. Poika: Papa guck Mal, ein Schüff. Isä: Sag nicht Schüff, es ist ein Schiff. Poika: Ja, Schüff. Isä: i-i-i Schiff. Poika: Ja, i-i-i Schüff! (Saksilaisuus tulee siis geeneissä, sitä ei taida paraskaan puheterapia parantaa.) No tämä juttu aukeaa vain Saksan murteita tuntevalle...

Aamu 2 Englannissa: Olemme New Forrestissa. Eilen kävimme National Motor Museossa ihailemassa vanhoja autoja, moottoripyöriä ja muita moottorillisia menopelejä kuten esimerkiksi moottoroituja rullaluistimia joita oli tosi mielessä testattu armeijan tarkoituksiinkin. Museossa oli oma osastonsa myös Top Gearille, joka on mielestäni brittihuumoria parhaimmillaan. Vaikken itse ole erityisen kiinnostunut autoista jaksan aina innostua Top Gearista. Mielestäni juontajien välinen sanailu on niin viihdyttävää, että on loppujenlopuksi aivan sama mikä ohjelman aihe on. Miehet voisivat vitsailla keskenään vaikkapa maataloudesta ja silti tunnelma olisi loistava. Esillä oli Top Geariin kasattuja mielettömiä ajokkeja kuten doppeldecker ralliautoja ja Fiat Pandan rungoista rakennettu limusiini.

Yöpaikan etsiminen Englannissa on huomattavasti vaikeampaa kuin Ranskassa tai Espanjassa. Täällä maaseudullakin jokainen pelto on rajattu kiviaitauksin. Lisäksi tiet ovat mielettömän kapeita ja mutkaisia. Tuskin tarvitsee mainita vasemmanpuoleista liikennettä. Kuskimme, eli Super Marion, on oltava valppaana. Löysimme kuitenkin pienen tienlevennyksen jossa nyt majailemme. Auringonlasku oli maaginen. Ohitsemme käveli vapaita hevosia ja näkymä oli mielettömän kaunis. Muutenkin olen hurmaantunut Englannista. Ihanaa kuulla taas brittiaksenttia. Ihmiset ovat niin ystävällisiä ja ulospäinsuuntautuneita. Huomaan kaivanneeni englantilaista small talkia ja erityisesti huumoria. Hyvänä esimerkkinä mainittakoon moottorimuseossa todistamani keskustelu. Pyörätuolissa istunut mies meni infopisteeseen kysymään kuinka pääsisi alakertaan. Virkailija osoitti läheisiä rappusia ja kehotti ottamaan kovat vauhdit ja syöksymään alas portaita jatkaen heti perään kuivakkaan kohteliaalla äänensävyllä että toinen mahdollisuus olisi kulman takana löytyvä hissi. On ihanaa olla taas täällä...  

Adios Espana!

Santanderissa on satamakaupungin tunnelma. Hieman odottava ja levoton, jotain arvaamaton saattaa tapahtua milloin tahansa. Jännäsin eilen koko päivän onko Bob yhä paikallaan koskemattomana ja valmiina lähtöön kohti Englantia. Kaupunkia on siunattu upeilla hiekkarannoilla, mutta keskusta ei ole kummoinenkaan. Ei mikään suosikkipaikka minulle tämä Santander. Nimi on silti jotenkin mukavan rullaava.

Illalla ajamme lautalle ja vilkutamme hyvästit Espanjalle. Täällä oli hyvä olla. Ei kaduta yhtään että valitsimme kohteeksemme juuri Espanjan. Arvoimme nimittäin hieman Italian ja Espanjan väliltä. Italiaan ei ole Saksasta niin pitkä matka muutenkaan. Sinne ehdimme toivottavasti vielä myöhemminkin. Olemme niin kiintyneet Bobiin, etten usko, että luovumme siitä palattuamme kotiin. Kahden pienen lapsen kanssa tämä on luultavasti paras mahdollinen matkustusmuoto. Lisäksi haaveilemme voivamme viettää entistä enemmän aikaa kaupungin ulkopuolella viikonloppuisin. Münchenhän sijaitsee aivan Alppien kupeessa. Ei tarvitse ajaa tunti tolkulla päästäkseen jonnekin. Ollaan jo Euroopan sydämessä.

Mutta siis takaisin tänne Euroopan luoteiskolkkaan. Eilen latasimme jääkaappimme täyteen jamonia ja vuohenjuustoa. Nyt on mukana tuliaisia Englannin kavereillemme ja meniäisiä itsellemme.  Viimeisen iltamme vietimme jalkapalloa katsellen. Ensin Atletico Madridin yllätysvoiton Espanjan mestaruudesta ja sitten Münchenin voiton Saksan cupissa. Kun pojat ovat paljasjalkaisia Müncheniläisiä on minustakin tullut joukkueen kannattaja. Kivaa kun voi kerrankin kannustaa jotain voitokasta porukkaa.

Minun blogipäivityksiini tulee varmasti tauko ja ne tulevat harvenemaan muutenkin. Meillä on ollut täällä Espanjassa käytössä paikallinen sim-kortti jonka kautta olen päässyt nettiin. Saa nähdä hommaammeko jotain vastaavaa Englannissa ja Skandinaviassa. Mäkkäreissä on aina ilmainen WiFi joten suklaa Sundayn hinnalla saa myös yhteyden nettiuniversumiin. Eli nämä eivät ole hyvästit. Hasta la vista baby, I'll be back!

Joulupukki ja rantaleijonat

Eilen söimme varmasti reissumme parhaan "Menu del Dian". Nämä päivän lounaat maksavat 10-15 euroa ja sisältävät etu-, pää- ja jälkiruokien lisäksi leivän ja juoman. Käymme harvoin iltaisin ulkona syömässä, sillä lounasaikaan lapsiperheet ovat ravintolassa toivotumpia asiakkaita kuin iltaisin. Meille nämä lounaat ovat myös siitä mukavia, että ruokalajeja on pöydässä niin monta, että jokainen löytää varmasti itselleen jotain mieluisaa. Jopa Ellopello syö nykyään kanssamme. Yritän tarjota hänelle yhä enemmän ja enemmän samoja ruokia joita itse syömme. Pojalle tuntuu maistuvan paremmin kun näkee muidenkin nauttivan samoja eväitä. Ehkä ruokailuinto johtuu myös mausteista joita aikuisten aterioissa on varmasti vauvojen purkkiruokia enemmän.

Ajoimme päiväuniaikaan Santanderiin jossa Tonton pääsi pitkästä aikaa hiekkarannalle. Minua nauratti kun poika riisuitui välittömästi alushoususilleen hänen isänsä jättäessään päällensä korkeakaulaisen tuulta pitävän takin ja farkut. Aurinko tosiaan paistoi ihanasti. Lämmintä ei silti ollut. Isä hautasi pienen rantaleijonanpennun hiekkaan. Sekä isompi että pienempi mies nauttivat oloistaan (kunnes tuli aika suihkuttaa hiekat pois pienemmän miehen kainaloista kylmällä rantasuihkuvedellä). Minä viihdytin sillä aikaa pienintä poikasta ja ihailin rantaa ja siellä aikaansa viettäviä ihmisiä. Joku telinevoimistelija esitteli taitojaan ja hyvin muodostunutta kroppaansa rantahiekalla.

Eilen ei tapahtunut sinänsä mitään ihmeellistä. Emme myöskään nähneet erityisen hienoja nähtävyyksiä (paitsi että Tonton riemukseen bongasi Baskimaan pitkäpartaisen "Joulupukin" oluella siellä lounasravintolassa). Päivä oli kuitenkin ihmeen harmoninen. Pojat eivät juurikaan riehuneet ja me aikuisetkin osasimme enimmäkseen käyttäytyä asiallisesti. Elämä hymyili ja aurinko paistoi. Huomenna lähtee lautta kohti Englantia, kohti vanhoja ystäviä ja kohti uusia seikkailuja. 

Bilbaon ihmeitä ja ihmisiä

Bilbao, Bilbao... Olen hehkuttanut Granadaa niin paljon, että nyt tuntuu hassulta alkaa taas julistamaan jonkin kaupungin loistavuutta. Mutta hei, Bilbao on mieletön! Arkkitehtuuri on uskaliasta. Vanhaa ja uutta on sekoitettu rohkeasti ja kauniisti keskenään. Joka kulmassa näkyy rakennus josta pitäisi ottaa kuva. Ihmisetkin ovat todella tyylikkäitä. Baskit näyttävät tietävän kuinka pukeutua. He ovat rohkeampia kuin ranskalaiset mutta selvästi tyylitajuisempia kuin espanjalaiset. Ruoka on hyvää. Sää on tällä hetkellä hieno. Baskimaassa on vihreämpää ja rikkaamman näköistä kuin Espanjassa. Täällä on sellainen Suomeenkin kaavailtu Guggenheim museo. Jos Helsinkiin saataisiin museon mukana näin mieletöntä arkkitehtuuria, niin rakentakaa nyt ihmeessä sinne jotain vastaavaa! Bilbao on lukemani mukaan kehittynyt tällaiseksi modernin arkkitehtuurin villiksi näyttämöksi juuri Guggenheimin myötä. Museo vetää kaupunkiin niin paljon vierailijoita, että huimat rakennuskulut kuittaantuvat sillä.

Siitä Guggenheimista vielä. Museossa oli esillä Ernesto Neton suuria kosketeltavia töitä joiden seassa, alla ja sisällä lastenkin oli mielenkiintoista tutustua taiteeseen. Lattialla oli lepäilyyn ja möyrimiseen soveltuvia erilaisia säkkituoleja. Eräässä huoneessa oli esillä piano ja useita rumpuja. Tonton oli tietenkin riemuissaan ja samoin hänen äitinsä. Minä soitin yksikätisen oodin ilolle ja Tonton jotain modernimpia ja vauhdikkaampia biisejä. Yoko Onon näyttely oli mielenkiintoinen sekin. Mielenkiinto kohdistui omalla kohdallani enemmän itse taiteilijaan kuin hänen taiteeseensa. Sanotaanko näin, että Neton taide saa taidearvostelusysteemissäni enemmän pisteitä.

Sitten vielä blogin "melkein sukua julkkikselle" osuus. Museon alakerrassa poukkoillessamme vieressämme alettiin kuvata TV ohjelmaa jonka kieli oli minulle yllättävän tuttua. Samoin juontajan naama. Peter Nyman oli kuvaamassa jotain matkailuohjelmaa maikkarille. Minä pikkukaupungin tyttönä olin tietenkin tarpeeksi juntti jututtaakseni tätä tuttua naamaa. Mukavan oloinen mies tämä Peter. Yllättävän pitkä. 

Bilbaon kuvat ovat yhä kamerassa eli kuvitus laahaa jälleen kerran perässä.

Muy Sympatico

Aikamme Espanjassa alkaa olla lopuillaan. Sunnuntaina lauttailemme kohti Englantia ja ystäviämme siellä. Ajallisesti lähestymme matkamme puoltaväliä ja etäisyyttä mitaten olemme nyt polttaneet diiseliä yli kuuden tuhannen kilometrin matkan. Pojat ovat kasvaneet ja oppineet uutta. Me vanhemmat olemme mekin avartaneet horisonttiamme.

Ellopello on ollut selkeästi suosituin perheenjäsenemme. Häntä tullaan jatkuvasti silittelemään ja kehumaan "muy sympaticoksi". Toissapäivänä tämä sympaticomme yllätti meidät kaikki ollessamme eräässä mukavassa pikku putiikissa Burgosissa. Kannoin häntä taas kantorepussa ja ilmeisesti reppu painoi hänen vaippaansa niin että yhtäkkiä sekä Ellopello, minä että kaupan lattia olimme märkiä. Kuului vaan tip, tip, tip ja minun suustani sorry, sorry, sorry. Kaupan myyjä oli ystävällinen ja ymmärtäväinen ja luuttasi vain lattian. Meidän pissinen seurueemme kipitti sitten kiireenvilkkaa takaisin Bobin luokse vaihtamaan sekä lapsen että äidin vaatteet kuiviin. Burgosiin olimme tulleet ihmettelemään sen kuuluisaa katedraalia. Isohan se oli.

Takaisin niihin horisontteihin: Vertailimme eilen ajatuksiamme Espanjasta. Meillä oli jo entuudestaan suhteellisen paljon espanjalaisia ystäviä. Silti tietämyksessämme oli ollut aukkoja. On ollut mielenkiintoista nähdä kuinka erilaisia Espanjan eri "maakunnat" ovat. Andalucia etelässä on verkkainen, kuuma ja kaunis appelsiinipuineen ja maurilaisine mosaiikkeineen. Pohjoisessa on modernimpaa ja eurooppalaisempaa. Myös lämpötila on meille tutumpi toukokuulle. Katsoin eilen säätiedotusta ja Pojois-Espanjassa oli kaksikymmentä astetta kylmempää kuin etelässä. Super Mario sanoi olleensa yllättynyt kuinka vuoristoinen tämä maa on. Minä napisin edelleen siitä, että olin hitusen pettynyt paikalliseen ruokaan tai erityisesti leipomotuotteisiin. Siesta on ollut meille vaikea konsepti sekin. Tuntuu, että monet kaupat ovat auki vain aamupäivisin. Jotkut pikkuliikkeet eivät siestan jälkeen enää avaakaan oviaan. Johtuneeko talouskriisistä. Kaupungit ammottavat tyhjyyttään juuri kun meillä olisi aikaa niissä kiertää. Ihmiset ovat olleet todella ystävällisiä, mutta usein yllättävän varautuneita. Kenties eniten yhteisen kielen puuttumisen takia. Toisaalta taas mielenkiintoinen ilmiö täällä ovat joka kylään avatut yksityiset kielikoulut. Englantia opiskellaan vapaa-ajalla. Talouskriisin sivutuotteena useat nuoret aikuiset ovat joutuneet jättämään maansa. Meidänkin ystävämme ovat ajautuneet Oxfordiin, Müncheniin, Sao Paoloon ja Bogotaan työn perässä. Monet heistä palaisivat mielellään kotimaahansa, mutta ovat pakotettuja jäämään merten taakse.

Summa summarum. Espanjassa on ollut ihanaa viettää nämä reissumme ensimmäiset kuukaudet. Maa on upea ja siellä kasvaneet ihmiset kauniita ja ystävällisiä. Granada on kaunis sekin. Granada on suorastaan lumoavan kaunis! Jos seuraavassa elämässäni olen lintu, lennän heti kuoriuduttuani Alhambran palatsiin ja vietän elämäni sen puutarhassa viserrellen ja sen suihkulähteissä kylpien (ellen sitten satu kuoriutumaan pingviiniksi, mikä olisi julmaa pilaa Jumalalta).  

Ellei tämä Houdini ole köytettynä turvavöihinsä, osaa hän jo "pelastautua" turvaistuimestaan seisomaan ruokapöydälle...

PS: Nyt olemme Bilbaossa. Baskimaa näyttää olevan aivan oma lukunsa. Bilbaon arkkitehtuuri on mielettömän kekseliästä ja näyttävää. Kirjoitan siitä lisää myöhemmin...

Karavaanari, karavaanari

Kuten ihmiset muutenkin, jakautuvat ihmiset leirintäalueilla useampaan eri alaleiriin. Karavaanaritkaan eivät siis ole kaikkien kavereita. Leirintäalueilla majailee jos jonkinlaisia porukoita. Minulle suomalaisena ehkä vierain ryhmä ovat "dauercamperit" eli olisivatko ne suomeksi nyt vaikka kiinteäleiriläisiä? He tulevat vuodesta toiseen samalle leirintäalueelle. He maksavat vuosimaksua muutaman neliömetrin tontistaan, jonne ovat pysyvästi parkkeeranneet asuntovaunun ja usein myös rakentaneet useamman telttakankaisen pikkutönön esimerkiksi keittiöksi ja ruokailunurkkaukseksi. On istutettu kukkia ja seisotettu puutarhatonttuja. Suomessa meillä on tietysti enemmän maata jaettavana ja ihmiset leiriytyvät mökeillensä. Ei ole tarvetta tämäntyyppiseen kollektiiviseen leirielämään. Nämä kiinteäleiriläiset eivät useimmiten ole kovinkaan kiinnostuneita meistä parin yön viuhahtajista. Heillä on jokavuotiset naapurinsa joiden kanssa grillata ja riidellä.

Sitten on keskieurooppalaisten eläkeläisten ryhmä, jotka tulevat talvehtimaan espanjalaisille leirintäalueille. Heilläkin on usein asuntovaunut, jotka myöskin seisovat paikoillaan pidempiä ajanjaksoja. Asuntovaunulla ei noin vain hypitä ja sinkoilla paikasta toiseen. Asuntoautolaiset sen sijaan ovat vapaampia tulemaan ja menemään ja pysyvät leirintäalueilla meidän tapaamme usein vain yön tai kaksi. Seuraava aste on VW Camperin tyyppiset ratkaisut joilla on huomattavasti helpompaa cruisailla kaupunkien keskustoissa, toisaalta taas vessat puuttuvat, ja luulenpa, että heidän on sen vuoksi tultava meitä useammin leirintäalueille, tai etsittävä jokin muu yöpymäpaikka. Ja viimeisin mukavuusryhmä ovat telttailijat, joihin Super Mario ja minä ennen kuuluimme. Tulimme moottoripyöräretkillämme silloin tällöin leirintäalueelle suihkuun ja nauttimaan oikeista vessoista.

Nyt leirintäalueella kulkiessani katson aina autojen rekisterikilpiä ja etsin saksalaisia. Heidän kanssaan on usein jonkinlaista vuorovaikutusta. Paljon näkyy myös hollantilaisia ja jonkin verran ranskalaisia. Siinä ne vakiokansallisuudet paikallisten lisäksi ovatkin. Alle eläkeikäisiä ei tähän aikaan vuodesta löydy meidän lisäksemme juuri lainkaan. Viikonloppuisin näkyy sentään espanjalaisia lapsiperheitä. Välillämme on kuitenkin erittäin korkea kielimuuri. Edes äärimmäisen sosiaalinen Tonton ei saa sitä useinkaan murrettua. Hän juoksee heti lapsia nähdessään heidän luokseen ja sanoo "hola!", mutta lapset ovat ihmeen nuivia leikkimään kielipuolen kanssa ja useimmat eivät edes vastaa tervehdykseen. Espanjalaiset aikuisetkin ovat usein ujompia kuin voisi olettaa. Odotan innolla aikaa Suomessa kun hän voi tavata leikkipuistossa omanikäisiään joiden kanssa leikkiä ja jutella. Viikon kuluttua olemme Englannissa jossa meillä on muutama lapsiperheystävä. Poika osaa jo sanoa "Hello, I'm Tonton" ja "High five!". Eiköhän niillä alkuun pääse.

Bob sisätä.

Bob ulkoa.

Silivati seilaa

Kolme varista, istui aidalla... eikun siis sillä aidalla istui kuusi papukaijaa. Rivissä, muinamiehinä, automme vieressä, Madridilaisella parkkipaikalla. Mukava tapa aloittaa päivä. Mietin jo, onko Madridin ilmasto tosiaan niin trooppinen, että täällä viihtyvät vanhempainlomalaisten lisäksi papukaijatkin. Vai olisiko sittenkin kyseessä läheisestä eläintarhasta karannut parvi. Eilen kävimme nimittäin tutustumassa eläintarhan pandoihin, delfiineihin, leijoniin ja Tontonin mielestä erityisen pelottaviin (silitettäviin) kilipukkeihin. Delfiiniesityksen ajan Tonton kierteli kuumeisesti altaan reunaa. Ihmettelin, eikö häntä kiinnosta näkemänsä. Kun poika vihdoin palasi luoksemme, hän harmitteli, ettei ollut löytänyt sisäänkäyntiä esiintymislavalle. Taitaa veri vetää show businekseen. Puhuu myös liittyvänsä tanssiryhmään kunhan on tarpeeksi iso. On alkanut aika veitikaksi muutenkin. Koetimme viilentää tänään itseämme jäätelöillä. Tonton oli valinnut itselleen nallekarkkijäätelötikun. Kysyin saisinko maistaa. Vastaus kuului. "Et, tämä on väkevää..."

Tämän päivän vietimme tavallista ohuempien renkaiden päällä. Pyöräilimme Madridin puistoissa ja joenvartta pitkin. Joen rantaan oli rakennettu useita mukavia leikkipaikkoja lapsille ja kahviloita aikuisille. Viimeisellä levähdyspaikalla satuin taistelemaan samasta penkistä erään toisen lapsiperheen isän kanssa. Huokasin Super Mariolle olleeni liian hidas ja samassa mies tarjosi minulle paikkaa vierestään. Jaoimme penkin keskenämme ja huomasimme pian puhuvamme samaa kieltä. Mies oli Argentiinasta ja hänen vaimonsa Saksasta. He olivat kyläilemässä erään toisen argentiinalaisen miehen luona täällä Madridissa. Keskustelu polveili aiheesta toiseen ja pian selvisi, että olimme asuneet samaan aikaan tämän Madridin kaverin kanssa Oxfordissa muutaman minuutin kävelymatkan päässä toisistamme. Tunsimme samat puistot ja kuppilat. Kenties olemme ennenkin jakaneet saman penkin vaikkapa Christ Churchin puistossa.

Nyt aiomme viettää jo toisen yömme täällä elefanttien ja gorillojen naapurissa. Eläintarhan sulkeuduttua massat poistuvat ja tänne jää meidän perheemme, pari hämäräheikkiä ja ne kuusi papukaijaa.   

Ystävämme Aranjuez

Viimeaikoina meitä on siunattu tunnelmallisilla yöpymispaikoilla. Kaksi edellistä yötä vietimme ensin oliivipuiden katveessa, sitten unikkopellolla ja nyt olemme taas Aranjuezin linnan pihalla. On meillä ollut pientä epäonneakin. Eräs peruutus, käännös ja parkkeeraus manööveri meni överiksi. Syylliseksi ilmoittautui kaksi ihmistä. Minä sekä Super Mario. No syyllisistä viis. Hetken jo näytti pahalta. Ideanamme ei todellakaan ollut irroittaa takapuskuria. Näin kuitenkin kävi. Super Mario käytti taikasieniä, pikaliimaa, jeesusteippiä ja ruuvimeisseliään ja nyt tapauksesta ei ole todisteena kuin muutama ihmeen pieni naarmu Bobin kyljessä.

Nyt taustalla pauhaa torvisoittokunta. Jonkinlainen dejavu hetki sillä olen reilu kuukausi sitten istunut tässä samassa kohdassa bloggaamassa. Pojat pyöräilevät taas linnan pihalla ja minä "nukutan" Ellopelloa. On hetki aikaa kertoa tämän päiväisestä kohtaamisestamme. Olimme paikallisessa leikkipuistossa ja tutustuimme erään mukavaan mieheen ja hänen suloiseen tyttäreensä. Danielilla on oma firma turismin saralla, laitan tähän linkin hänen kotisivuilleen jos joku on kiinnostunut vierailemaan täällä kuninkaiden kaupungissa Aranjuezissa! Aranjuez sijaitsee aivan Madridin kupeessa eli tänne on helppo tulla vaikka päiväretkelle sieltä käsin. Daniel kertoi meille elämästään ja me hänelle omastamme. Päädyimme tekemään hänen kanssaan pienen kävelykierroksen kaupungissa ja linnan puistossa. Oli upeaa miten paljon hän kaupungista ja sen arkkitehtuurista tiesi! Vielä upeampaa on kuinka avulias ja avoin hän meille oli. Tällaiset kohtaamiset ovat reissumme yrttisuola. Huomenna jatkamme luultavasti matkaamme Madridiin. Ehkä tällä kertaa näemme muutakin kuin kiinalaisen tukkukylän ja modernia taidetta.   

Kuvien sijaan linkki YouTubeen Concierto de Aranjuez

Una (placebo) cerveza por favor!

Olemme sanoneet hyvästit Välimerelle ja automme nokka osoittaa taas kohti pohjoista. Eilen ajoimme Jaen nimiseen vihreään kaupunkiin. Vihreä ei nyt tarkoita puistorikasta taikka ympäristöystävällistä kaupunkia kuten voisi olettaa. Michelin kartassa on merkitty vihreällä värillä erityisen kauniit tai kiinnostavat paikat ja näissä me usein pysähdymme jos ne osuvat reitillemme. Turisti-infon mies oli onnessaan kun saavuimme hänen tyhjään toimistoonsa. Hän puhui englantia "un poco" ja ympäröi välittömästi kartalta vanhan kaupungin ja kehotti meitä menemään sinne. Lopuksi hän halusi tietää mistä tulemme. Germany and Finland. Aah, and the kids? A coctail. OK. Tilastoihin merkittiin neljä saksalaista. Ei se mitään. Minulla alkaa jo olemaan itsellänikin sellainen olo, että olen sydämeltäni puoliksi suomalainen, minussa on neljännes saksalaista ja viimeinen neljännes jaettakoon englannin ja unkarin väliltä. Aina sitä jättää palan sydämestään kulloiseenkin asuinmaahansa. No geneettisesti olen varmaan suhteellisen puhdas savolainen karjalaisin maustein.

Niin, siis takaisin Jaenin kaupunkiin. Jaenissa oli lämmin tunnelma. Celcius astein mitattuna plus kolmekymmentäviisi. Kummallakin meistä oli yksi lapsi kannettavanaan. Super Mariolla vielä läppärimme, kameramme ja vesipullo. Haaveilimme istahtavamme jollekin varjoisalle terassille syömään vanhassa kaupungissa, mutta koko kortteli oli luukutettu "se vende"-kyltein. Lähes jokainen muinainen ravintola oli suljettu ja huoneistot myytävänä. Kuten monessa muussakin näkemässämme espanjalaisessa pikkukaupungissa, täälläkin tuntui olevan ainainen siesta. Vain poliisit ja ambulanssikuskit käyvät töissä. Ei auttanut kuin taivaltaa takaisin koko hikinen ja mäkinen reitti. Onneksi yksi leipomo oli vielä välttänyt konkurssilta. Ostin meille pari tuulihattua ja munkkia nostamaan verensokeriamme. Uskaltaisin väittää, että espanjalaiset eivät ole leipurikansaa. Jopa englannista saa paremmat leivät ja leivonnaiset. Munkeista ja puolet syömättä.

Vihdoin uuden kaupunkin puolelta löysimme mukavan ravintolan. Ruoka oli hyvää. Juomiksi olimme tilanneet yhden oluen ja yhden alkoholittoman oluen. Jotenkin onnistuimme sekoittamaan juomamme niin, ettemme tienneet kumpi laseista oli se holiton vaihtoehto. Maistamalla emme tätä erottaneet, vaikka olemme suhteellisen kokeneita oluen juojia. Lasit arvottiin, ja mikä huvittavinta, juomat juotuamme olimme kumpikin vakuuttuneita, että oma lasimme oli juuri se alkoholillinen vaihtoehto. Placebo toimii siis oluessakin. Ihanan (kaipaamani) hiprakan saisi varmasti aikaan puolukkamehulla jos tarjoilija lupaisi sen sisältävän vodkaa.  

Swingingpool

Eilen hyödynsimme leirintäalueen palvelutarjontaa ja pesimme taas pyykkiä. Automme edustalle viritetyillä palmusta palmuun kulkevilla pyykkinaruilla liehui tuulessa pikkuruisia shortseja isompia T-paitoja ja keskikokoisia mekkoja. Nyt Ellopellon kelpaa taas väistellä lusikkaa niin että ruoka napsahtaa navan korkeudelle kun yritän syöttää häntä. Tonton saa hurauttaa pyörällään suoraan mutalammikon yli ja isoin miehistä voi relata tyhjentäessään vessanpönttöä, ei haittaa vaikka vähän roiskuisikin. Vaatteita riittää taas.

Joskus sitä ihmettelee miten olen päätynyt näin miesvaltaiseen kommuuniin. Naisporukassa olisi varmasti helpompaa. Eilenkin uima-altaalla (tai swingingpoolilla kuten Tonton sitä kutsuu) istuin vatsa sisään vedettynä uudessa upeassa uimapuvussani ja pohdin elämän eksistentiaalisia kysymyksiä. Oliko virhe laittaa linkki blogiini Facebookiin? Olin jo pitkään vältellyt blogini mainostamista. Olen saanut kirjoitella aika rauhassa lukijoilta. Toisaalta, eikö blogin idea ole juuri se että joku sitä lukee? Niin ja kiistelin myös mieheni kanssa siitä, milloin ihminen voi kuvailla kroppaansa sanalla "fit". Riittääkö se että pystyy kantamaan (sanotaanko nyt ihan randomisti kahdeksankuista) vauvaansa kantorepussa kuutisen tuntia päivässä? Onko sellainen siis fit? Vai pitääkö lihasten jotenkin erottua ulospäinkin? Niin siis tälläistä yleistä jorinaa...  

Kunnes *splash!* sain jättilapiollisen kylmää vettä niskaani ja räkäiset naurut päälle. Mistä alle kolmivuotias oppii tuollaista? Johtuuko se Y-kromosomista että naisia pitää huudattaa? Ja kuinka poika nautti kun kirosin! Kaikki kolme miestä olivat riemuissaan. Omaa uimakyvytöntä lastani en silti altaaseenkaan viitsinyt kostoksi heittää. Olisin sen sieltä joutunut kuitenkin itse pelastamaan.

Minä ja kolme ukkelia.

Takaisin rannikolle

Talviturkkini lilluu nyt erään espanjalaisen leirintäalueen uima-altaan pohjassa ja uusi upea uimapukuni kuivuu "kylpyhuoneessamme". Olemme palanneet etelärannikolle. Super Mario halusi pois Granadan helteestä ja ihmisvilinästä. Lähin ranta löytyi etelästä ja pienestä vastustelustani huolimatta ajoimme takaisin rannikolle. Meidän on siis oltava Santanderissa (pohjoisrannikolla) vajaan kahden viikon kuluttua ehtiäksemme Englantiin vievään lauttaan. Olemme kuitenkin päättäneet valita lyhimmän reitin Espanjan halki, emmekä tällä kertaa aio ihailla linnoja tai katedraaleja, vaan pidämme taukomme leikkipuistoissa ja ajamme luultavasti pitkiä matkoja myös öisin. Haluamme siis lapsiystävällistää matkailumuotoamme.

Olemme viettäneet paljon odotettua vähemmän aikaa leirintäalueilla. Yhteensä varmaan noin kymmenen yötä. Nyt tämä lapsiystävällistämiskampanja ajaa meidät luultavasti entistä useammin muiden karavaanareiden seuraan. Tonton on innoissaan leirintäalueen leikkipuistosta ja uima-altaasta. Täällä on huomattavasti enemmän kääpiökokoluokan painiseuraa kuin Granadan syrjäisillä parkkipaikoilla. Uima-altaalla poika suorastaan hehkui. Yritin opettaa hänelle käsipohjaa, mutta Tonton tulkitsi liikehdintäni hevosimitaatioksi ja kiipesi selkääni huutaen "cowboy!". Ehkä tänään yritämme uudestaan.

Ellopello jatkaa hullunrohkeita liikesarjojaan. Istutin hänet ruokailumme ajaksi syöttötuoliin, eikä mennyt minuuttiakaan kun hän jo seisoi tuolissaan. Vaikka jalat ovat yhä täysin hervottomat heittäytyy hän yhdestä nojaustukipisteesta seuraavaan. Tietenkin rymähtäen dramaattisesti selälleen maahan. Ja vaikka kahdeksankuisille tarkoitettu purkkimuona on hänen mielestään turhan rakeista syötäväksi voi hän jatkuvasti täyttää suunsa pikkukivillä. Pojalla on joku extreme duudson vaihe menossa. Olemme köyttäneet hänen makuupussinsa alkovimme sängyn laveriin kiinni, ettei hän saisi ideaa hypätä alas vuoteestamme. Sängyssämme on kyllä standardien mukainen suojaverkko, mutta sen korkeus ei mitenkään riitä tämän huimapään esteeksi. Tonton oli täysin erilainen vauva. Hän ei poistunut koskaan puistossa picnic peitoltamme koska ruoho ja hiekka oli hänestä ällöttävää. Asuntomme viherkasvit ja koriste-esineet saivat myöskin olla rauhassa. Kävelemään häntä piti maanitella, vaikka jalat kantoivat jo ja kyky oli jo selkeästi olemassa. Poika ei ollut innokas kaatumaan ja kolhimaan itseään. Ellopello rakastaa likaa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Toisaalta Tonton on aina vaatinut haluamiaan asioita suureen ääneen. Ellopello puolestaan myhäilee vain rauhallisena itsekseen eikä turhia huutele.  Eivät siis aivan veljekset kuin ilvekset nämä kaksi poikasta.

Raidoitus on silti pojilla sama - kyllä ne veljiksi tunnistaa.

Valkeat jalat ja valkoiset valheet

Pyrimme kasvattamaan lapsistamme lainkuuliaita kansalaisia. Seisomme yksin punaisissa liikennevaloissa ja paheksumme yhdessä väärillä valoilla tien ylittäviä kriminaaleja. Täällä Espanjassa niitä on huomattavasti enemmän kuin vaikkapa Saksassa ja Suomessa. Mehän olemme vitsien mukaan niin kilttejä (tai tyhmiä), että seisomme yksin risteyksessä odottamassa valon vaihtumista keskiyölläkin. Pieni vilppi kuuluu kuitenkin meidänkin elämäämme.

Olen kerran nelivuotiaana vannonut, etten enää koskaan valehtele ikääni. Olin Tykkimäessa serkkuni kanssa laitteessa, jonne oli pääsy kielletty alle kuusivuotiailta. Itkin sisäisesti ja esitin ulospäin urheaa - ei minusta olisi ollut vielä siihen "possujunaan". Päädyin kuitenkin eilen valehtelemaan oman lapseni iän ylöspäin. Olimme helletta paossa suuressa ostoskeskuksessa jossa oli vartioitu ja maksullinen lasten leikkialue. Ikää lapsella tuli olla vähintään kolme vuotta. No eihän Tontonilla ole matkaa kolmeen vuoteen enää sen enempää kuin neljä kuukautta. "Si, si, tres anos, adios, hasta luego!" Ja niin olimme vapaita viettämään aikaa tunnin verran vain yksilapsisena perheenä.

Minä sain vihdoin (lähes kolmen vuoden etsinnän jälkeen) ostettua itselleni uuden uimapuvun! En tule julkisesti esittelemään kuvia ostoksestani täällä blogissa. Olen kahden kuukauden auringossa paahtumisen jäljiltä edelleen radioaktiivisen valkoinen. Hehkun pimeässä. En ole kuitenkaan mikään Nicole Kidmanin tyyppinen eteerisen kaunis vaalea nainen. Ihoni muituttaa enemmänkin raakaa, paistamatonta broileria. Paras siis käyttää pitkiä housuja kesälläkin.

Kuva on Alhambrasta, valkeat jalat eivät onneksi näy.

Kohtaamisia parkkipaikalla

Vanhempani ovat nyt lentäneet takaisin Suomeen ja me olemme palanneet "arkeemme" tienpäällä. Ajoimme ylös Sierran Nevadan lumihuipuille ja yövyimme yksin parkkipaikalla jonne päivisin kerääntyy turisteja hypistelemaan espanjalaisille eksoottista lunta ja laskemaan mäkeä. Illalla saimme ihailla upeaa auringonlaskua vuoren huipulta käsin. Oli muutenkin elämys ajaa Granadan helteistä ja ihmisvilinästä karuihin talviolosuhteisiin. Alueella oli muutama kahvikoju ja kaksi pulkanvuokrauspistettä. Afrikasta Eurooppaan lauttailleet miehet kuljeskelivat aurinkolasikauppiaina - joku erityisen yrittäjähenkinen oli keksinyt laajentaa tuotevalikoimaansa talvihansikkailla ja liukureilla. Asiakkaita ei valitettavasti liiemmin näkynyt.

Tonton oli pyöräajelulla isänsä kanssa ja minä päivystin autossa Ellopellon päiväunta. Erään keski-ikäisen naisen rakko oli ilmeisesti täyttynyt äärimmilleen, sillä hän päätti kyykistyä automme oven eteen helpottamaan oloaan. Mietin hetken kuinkä tähän olisi reagoitava. Kun pojat palaisivat kotiin kulkisivat he tämän kertavisiittikäymälän yli suoraan matkakotiimme ja kuljettaisivat siten kyseiset eritteet lattiallemme jossa Ellopello viettää aikaansa. Toisaalta tajusin naisen hädän, yleistä vessaa ei ollut näkyvillä ja hän ajatteli matkailuautomme olevan tyhjillään, ja mitä parempaa, se tarjoaisi hänelle tarvittavaa yksityisyyttä. Paitsi että minulla oli tiskatessani suora naköyhteys hänen peräpäähänsä. Harva kuitenkaan kyykistyisi tarpeilleen kenenkään kotioven eteen ja meille Bob on muodostunut kodiksi. Oli jo liian myöhästä hätistellä häntä pois koska vahinko oli jo tapahtunut. Ja toisaalta, oliko tämä rikos yhtä suuri kuin se nolous joka kiinnijäämisestä hänelle seuraisi? Ei. Kolistelin kuitenkin tiskejäni tavallista enemmän protestimielessä.

Asuntoautoamme on ennenkin käytetty hyväksi kätevänä näköesteenä. Muutama pariskunta on harjoittanut fyysistä rakkautta autoissaan vieressämme. Monet matkailijat eivät ilmeisesti varsinaisesti yövy kaupungin keskustoissa matkailuautoissaan, ja siksi kai ihmiset kuvittelevat automme olevan tyhjillään iltaisin. Toisaalta taas olemme itse varmasti usein erittäin ei-toivottuja naapureita kun parkkeeraamme vankkurimme asuintalojen viereen kaupunkien lähiöissä. Meiltä kuuluu usein hirvittävä mökä. Emme soita musiikkia kovalla, emme katsele leffoja tai kolistele huonekaluja. Me huudamme. Kaikki. Tontonin uhmaikää voisi ajoittain kuvailla raivoiäksi. Meidän vanhempien pinna ei yksinkertaisesti kestä. Me siis huudamme. Pyydän nyt näin julkisesti anteeksi koko ihmiskunnalta. Me olemme juuri se lapsiperhe jonka viereen te ette ravintolassa, junassa tai puistossa halua istua. Me olemme juuri ne ihmiset, jotka nähdessänne te supisette toisillenne "Eivätkö he yhtään kasvata lapsiaan?". Ja kyllä, me tosiaankin kasvatamme lapsiamme ja lapsemme kasvattavat meitä. Tulokset näette kenties vasta joskus kahdenkymmen vuoden päästä. Sillävälin me riitelemme ja rakastamme niin että se näkyy ja kuuluu.