Takaisin rannikolle

Talviturkkini lilluu nyt erään espanjalaisen leirintäalueen uima-altaan pohjassa ja uusi upea uimapukuni kuivuu "kylpyhuoneessamme". Olemme palanneet etelärannikolle. Super Mario halusi pois Granadan helteestä ja ihmisvilinästä. Lähin ranta löytyi etelästä ja pienestä vastustelustani huolimatta ajoimme takaisin rannikolle. Meidän on siis oltava Santanderissa (pohjoisrannikolla) vajaan kahden viikon kuluttua ehtiäksemme Englantiin vievään lauttaan. Olemme kuitenkin päättäneet valita lyhimmän reitin Espanjan halki, emmekä tällä kertaa aio ihailla linnoja tai katedraaleja, vaan pidämme taukomme leikkipuistoissa ja ajamme luultavasti pitkiä matkoja myös öisin. Haluamme siis lapsiystävällistää matkailumuotoamme.

Olemme viettäneet paljon odotettua vähemmän aikaa leirintäalueilla. Yhteensä varmaan noin kymmenen yötä. Nyt tämä lapsiystävällistämiskampanja ajaa meidät luultavasti entistä useammin muiden karavaanareiden seuraan. Tonton on innoissaan leirintäalueen leikkipuistosta ja uima-altaasta. Täällä on huomattavasti enemmän kääpiökokoluokan painiseuraa kuin Granadan syrjäisillä parkkipaikoilla. Uima-altaalla poika suorastaan hehkui. Yritin opettaa hänelle käsipohjaa, mutta Tonton tulkitsi liikehdintäni hevosimitaatioksi ja kiipesi selkääni huutaen "cowboy!". Ehkä tänään yritämme uudestaan.

Ellopello jatkaa hullunrohkeita liikesarjojaan. Istutin hänet ruokailumme ajaksi syöttötuoliin, eikä mennyt minuuttiakaan kun hän jo seisoi tuolissaan. Vaikka jalat ovat yhä täysin hervottomat heittäytyy hän yhdestä nojaustukipisteesta seuraavaan. Tietenkin rymähtäen dramaattisesti selälleen maahan. Ja vaikka kahdeksankuisille tarkoitettu purkkimuona on hänen mielestään turhan rakeista syötäväksi voi hän jatkuvasti täyttää suunsa pikkukivillä. Pojalla on joku extreme duudson vaihe menossa. Olemme köyttäneet hänen makuupussinsa alkovimme sängyn laveriin kiinni, ettei hän saisi ideaa hypätä alas vuoteestamme. Sängyssämme on kyllä standardien mukainen suojaverkko, mutta sen korkeus ei mitenkään riitä tämän huimapään esteeksi. Tonton oli täysin erilainen vauva. Hän ei poistunut koskaan puistossa picnic peitoltamme koska ruoho ja hiekka oli hänestä ällöttävää. Asuntomme viherkasvit ja koriste-esineet saivat myöskin olla rauhassa. Kävelemään häntä piti maanitella, vaikka jalat kantoivat jo ja kyky oli jo selkeästi olemassa. Poika ei ollut innokas kaatumaan ja kolhimaan itseään. Ellopello rakastaa likaa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Toisaalta Tonton on aina vaatinut haluamiaan asioita suureen ääneen. Ellopello puolestaan myhäilee vain rauhallisena itsekseen eikä turhia huutele.  Eivät siis aivan veljekset kuin ilvekset nämä kaksi poikasta.

Raidoitus on silti pojilla sama - kyllä ne veljiksi tunnistaa.