Karavaanari, karavaanari

Kuten ihmiset muutenkin, jakautuvat ihmiset leirintäalueilla useampaan eri alaleiriin. Karavaanaritkaan eivät siis ole kaikkien kavereita. Leirintäalueilla majailee jos jonkinlaisia porukoita. Minulle suomalaisena ehkä vierain ryhmä ovat "dauercamperit" eli olisivatko ne suomeksi nyt vaikka kiinteäleiriläisiä? He tulevat vuodesta toiseen samalle leirintäalueelle. He maksavat vuosimaksua muutaman neliömetrin tontistaan, jonne ovat pysyvästi parkkeeranneet asuntovaunun ja usein myös rakentaneet useamman telttakankaisen pikkutönön esimerkiksi keittiöksi ja ruokailunurkkaukseksi. On istutettu kukkia ja seisotettu puutarhatonttuja. Suomessa meillä on tietysti enemmän maata jaettavana ja ihmiset leiriytyvät mökeillensä. Ei ole tarvetta tämäntyyppiseen kollektiiviseen leirielämään. Nämä kiinteäleiriläiset eivät useimmiten ole kovinkaan kiinnostuneita meistä parin yön viuhahtajista. Heillä on jokavuotiset naapurinsa joiden kanssa grillata ja riidellä.

Sitten on keskieurooppalaisten eläkeläisten ryhmä, jotka tulevat talvehtimaan espanjalaisille leirintäalueille. Heilläkin on usein asuntovaunut, jotka myöskin seisovat paikoillaan pidempiä ajanjaksoja. Asuntovaunulla ei noin vain hypitä ja sinkoilla paikasta toiseen. Asuntoautolaiset sen sijaan ovat vapaampia tulemaan ja menemään ja pysyvät leirintäalueilla meidän tapaamme usein vain yön tai kaksi. Seuraava aste on VW Camperin tyyppiset ratkaisut joilla on huomattavasti helpompaa cruisailla kaupunkien keskustoissa, toisaalta taas vessat puuttuvat, ja luulenpa, että heidän on sen vuoksi tultava meitä useammin leirintäalueille, tai etsittävä jokin muu yöpymäpaikka. Ja viimeisin mukavuusryhmä ovat telttailijat, joihin Super Mario ja minä ennen kuuluimme. Tulimme moottoripyöräretkillämme silloin tällöin leirintäalueelle suihkuun ja nauttimaan oikeista vessoista.

Nyt leirintäalueella kulkiessani katson aina autojen rekisterikilpiä ja etsin saksalaisia. Heidän kanssaan on usein jonkinlaista vuorovaikutusta. Paljon näkyy myös hollantilaisia ja jonkin verran ranskalaisia. Siinä ne vakiokansallisuudet paikallisten lisäksi ovatkin. Alle eläkeikäisiä ei tähän aikaan vuodesta löydy meidän lisäksemme juuri lainkaan. Viikonloppuisin näkyy sentään espanjalaisia lapsiperheitä. Välillämme on kuitenkin erittäin korkea kielimuuri. Edes äärimmäisen sosiaalinen Tonton ei saa sitä useinkaan murrettua. Hän juoksee heti lapsia nähdessään heidän luokseen ja sanoo "hola!", mutta lapset ovat ihmeen nuivia leikkimään kielipuolen kanssa ja useimmat eivät edes vastaa tervehdykseen. Espanjalaiset aikuisetkin ovat usein ujompia kuin voisi olettaa. Odotan innolla aikaa Suomessa kun hän voi tavata leikkipuistossa omanikäisiään joiden kanssa leikkiä ja jutella. Viikon kuluttua olemme Englannissa jossa meillä on muutama lapsiperheystävä. Poika osaa jo sanoa "Hello, I'm Tonton" ja "High five!". Eiköhän niillä alkuun pääse.

Bob sisätä.

Bob ulkoa.