Tschüs München!

Tontonin vauhti on hidastunut, illalla nousi kuume joka rauhoittaa pienen hulivilin sänkypotilaaksi. Tänään on syöty rusinoita ja makoiltu sohvalla. Pienempi poikaseni sensijaan on täysin riehaantunut uusista liikkumisen taidoistaan. Illalla poika pyöri sängyssä sellaista vauhtia että minun oli lopulta nukutettava hänet oman mahani päällä tiukasti kiinni pitäen. Tätä ennen Ellopello oli pudota sängystämme. Nyt en saa häntä rauhoittumaan päiväunille. Tuossa se murmeli naureskelee lattialla ja opettelee ryömimistä. Kerrankin hän saa rauhassa leikkiä veljensä junaradalla. Pyörimisen oheen on siis lisätty tänään ryömiminen. Tätä ihmettä sai Suomen-ukkikin äsken todistaa Skypen välityksellä.

Minun bloggaamiseeni tulee nyt varmasti pidempi tauko ja muutenkin päivitykseni tulevat harvenemaan. Toivottavasti saan kuitenkin silloin tällöin raportoitua tänne reissutunnelmiamme. Nyt alkaa viimeinen rutistus siivouksen ja pakkauksen kanssa. Puuh...

Sipsejä aamupalaksi

Valtakuntaamme on julistettu poikkeustila. Jotta saisin ylipäätään mitään tehtyä ja pysyisin samalla itse järjissäni olen antanut Tontonin pelata tavallista enemmän iPadillään. Silti tuntuu, että aina kun käännän selkäni hetkeksi vaikka pyyhkiäkseni pölyjä, kuuluu huuto ja valitus. Tämä jatkuu usein yötä myöten. Aina on vähintään yksi tyytymätön lapsukainen rauhoitettavana. Omat uneni ovat tällä hetkellä muutenkin repaleiset. Ennenkuin vihdoin pääsemme starttaamaan matkallemme, on meillä vielä hirvittävän paljon tehtävää. Muuttoon liittyvä "ajatustyö" jatkuu päässäni vielä silloinkin kun aivojen pitäisi olla lepotilassa. Työmäärää ei yhtään vähennä se, että Tonton "avustaa" pakkailujani esimerkiksi tyhjentämällä juuri täytettyjä laatikoita.

Iltapalaksi meillä oli eilen pakastepizzaa. Super Mario oli läksiäisissään ja minulle oli rehellisesti sanottuna tässä sirkuksessa aivan sama montako E-koodia ruuansulatuksemme saisi työstettäväkseen. Aamulla kysyin Tontonilta söisikö hän mieluummin puuroa vai mysliä. Mysli oli päivän valinta. Lisävaatimuksena oli, että mysleihin ei sitten saisi laittaa hilloa. No ei siinä mitään, mutta poika kieltäytyi myös jugurtista ja maidosta. Halusi siis syödä myslit sellaisenaan. Kysyin häneltä eivätkö myslit ole yksinään aika kuivia. Tonton katsoi minua valinnastaan varmana ja sanoi syövänsä myslit "sipseinä" ja niin hän myös teki.

Ellopello on puolestaan kehittänyt itselleen todella tehokkaan tavan liikkua paikasta toiseen. Hän etenee ikäänkuin ukemeita harjoitteleva judoka huoneen päästä päähän ja löytää tiensä näin aivan uusiin seikkailuihin. Mietin myös miten on mahdollista, että vajaassa puolessa vuodessa vauva oppii erottamaan lelut muista esineistä. Nyt ei siis ole kyseessä se, että kierivä väkkärämme etsisi käsiinsä leikkiautoja tai helistimiä. Hän osaa ketterästi kiertää nämä lattialle asetetut "esteet" päästäkseen nuolemaan esimerkiksi lastenrattaiden renkaita tai pistääkseen suuhunsa läppärin virtajohdon.

Mopoajelulla läheisessä leikkipuistossa.

Sitzriese

Ello Pellonen on nostanut vaatimustasoaan lähes joka saralla. Öisin ei nukuta ja päivisin poika kitisee heti kun yritän laskea hänet jonnekin lattialle saadakseni itse siivottua tai pakattua tai vaikka nyt sitten blogattua. Super Marion vanhempainvapaa tulee siis juuri oikeaan saumaan!  Ellopello on myös entistä liikkuvaisempi, ja vaikkei hän varsinaisesti osaakaan ryömiä, siirtyy hän usein jotenkin mystisesti yli metrin matkoja paikasta toiseen päästäkseen esimerkiksi nuolemaan kengänpohjia eteisessä. Ehkä tämä kuopusten verrattain nopea liikkumaan oppiminen johtuu osittain myös itsesuojeluvaistosta. Paras ottaa jalat alle mahdollisimman nopeasti.

Pojilla alkaa myös olemaan entistä enemmän yhteistä hauskaa. Tonton on vaarallinen roskakuski-dinosaurus ja Ellopello haltioitunut kikattava yleisö. Tänä aamuna dinosaurus kömpi nälkäisenä ylös vuoteestaan. Kysyin onko kyseessä kiltti apatosaurus, vastaus oli ei - kyseessä oli siis joku tuhma tarkemmin määrittelemätön dinosauruslaji. Kysyin aikooko nälkäinen dinosaurus syödä Ellopellon aamupalakseen. Onneksi ei halunnut. Ei kuulemma maistu hyvältä. Mysli kelpasi.

Tähän loppuun vielä hieman saksankielentietoutta. Naureskelin viikonloppuna Super Mariolle kuinka lastemme housut ja paidat ovat kooltaan eriparia. Ellopello on body-kooltaan jo lähes 74cm kun taas housukoko 68 on usein liian pitkä. Tonton puolestaan käyttää koon 98 paitoja ja 92 housuja. Saksankielessä on kyseiselle ilmiölle oma sana: "Sitzriese". Saksaa taitamattomalle sanan voisi kömpelösti kääntää vaikkapa: "istuvajätti". Kyseessä on siis henkilö, joka istuessaan näyttää huomattavan suurelta, mutta seisomaan noustessa paljastuu, ettei kyseessä olekaan mikään erityisen pitkä henkilö.  Pitkä selkä - lyhyet jalat siis.

Alla Dudenin (saksan kielioppiraamattu) selvitys sanasta:

Sitz­rie­se, der

Wortart: Substantiv, maskulin

Gebrauch: umgangssprachlich scherzhaft

Häufigkeit: 

Bedeutung 

im Sitzen besonders groß erscheinende Person mit langem Rumpf und kurzen Beinen

Äiti etsivä

Syksyllä kadotimme Tontonin keltaisen hiekkaämpärin. Ämpärin katoaminen ei ole niin yleistä kuin vaikkapa lapion katoaminen. Lapiot ovat haluttua kamaa. Jos haluaa uuden lapion, joutuu yleensä samalla ostamaan ämpärin, sihdin, haravan ja muutaman hiekkamuotin. Hiekkamuotit ovat turhakkeita. Niillä leikkivät vain tuoreet vanhemmat yrittäessään innostaa juuri istumaan oppineita lapsiaan hiekkaleikkien pariin. Ämpärit ovat suhteellisen mielekkäitä leluja nekin koska niillä voi roudata suuria määriä hiekkaa paikasta toiseen. Lapio on silti selkeästi hiekkalaatikon kuningas. Sillä voi rakentaa, taputtaa, heittää hiekkaa ja taistella vihollisia (toisia lapsia) vastaan. Olen huomannut saavani aina jonkinlaisen sisäisen (kohtuuttoman suuren) raivokohtauksen huomatessani kamoja kasatessani lapion kadonneen. Ne muotit eivät katoa sitten millään vaikka niistä haluaisi eroon, mutta lapioita on vahdittava silmä kovana.

Niin, takaisin siihen ämpäriin. Ne ämpärit eivät tosiaan useinkaan katoa jo ihan kokonsa puolesta. Niitä ei ole isienkään niin helppo epähuomiossa pakata hiekkalaatikolta mukaansa. Eilen leikkipuistossa näin eräällä naapurinpojalla meidän syksyllä kadottamamme ämpärin! Skandaali! Pohdin jo mielessäni mahdollisia takavarikoimisstrategioita kunnes päätin naapurisovun nimissä antaa asian olla ja jättää ämpärin uudelle omistajalleen.

Hiekkalaatikko on muutenkin täynnä pikkurikollisia ja pikaoikeudenkäyntejä. Kun heität hiekkaa saat yleensä vain varotuksen ensikertalaisena, toista kertaa heittävä on jo rikoksen uusija ja siitä seuraava sanktio tietenkin rikosvälineen takavarikointi. Hyvällä käytöksellä voi rangaistusaikaa lyhentää ja riehuminen ehdonalaisen ollessa päällä johtaa rikollisen poistamiseen yhteiskunnasta omaan kärriinsä ja pahimmassa tapauksessa omaan huoneeseensa. Autovarkaudet ovat hiekkalaation yleisimpiä rikoksia - oma traktori tuntuu niin säälittävän pieneltä naapurin kuorma-autoon verrattuna. Usein käy kuitenkin niin, ettei rikokselle ole silminnäkijöitä. Vain huuto kuuluu ja rikoksen uhria ympäröivät epäillyt näyttävät viatonta naamaa. Uhri on usein puhekyvytön eikä tunnistus rivistä välttämättä onnistu. Näissä tapauksissa syytän yleensä omaa pikku kriminaaliani. Syyllinen vangitaan todennäköisiin syihin vedoten ja tuomitaan kuuntelemaan jäkätystä loppuillaksi.

Kahvia ja politiikkaa

Super Mario on työmatkalla Istanbulissa ja minä elämysmatkailen täällä kotona. Viimeyönä Ellopello heräsi ja herätti minut arviolta kaksikymmentä kertaa. Ei auttanut maito, puhe tai silittely. Valvoimme kimpassa ja nukuimme osan yöstä päällekkäin keskenämme. Kaikesta tuosta yöllisestä säätämisestä huolimatta oloni huomattavasti virkeämpi kuin omasta päästä johtuvan unettomuuden jälkeen. Väsyttää muttei ahdista.

Aamulla puhelimeni piippaili kahvittelukutsun kaveri-äidiltä. Kävimme ensin riitelemässä lapioista hiekkalaatikolla ja siirryimme sitten läheisen kahvilan terassille nauttimaan auringosta. Lapset olivat onnessaan lasten cappuccinoistaan ja me naiset nautimme isommat kahvikupilliset. Vaikutti siltä kuin pojat olisivat vetäisseet babycappuccinoissaan muutakin kuin maitovaahtoa koska meno yltyi pian järjettömäksi sinkoiluksi. Aamupäivä oli silti mukavan rento.

Tänään on otsikoissa tasa-arvoinen avioliittolaki. Katselin juuri Ilta-Sanomista videota jossa kansanedustajat väittelevät aiheesta. Sinänsä aika erikoista, että lakia voi ylipäätään vastustaa. Kenenkään ei ole jatkossakaan pakko mennä naimisiin samaa sukupuolta edustavan henkilön kanssa. Ihmisillä jotka näin haluavat tehdä olisi vain siihen oikeus. Tämä uusi laki ei siis vaikuttaisi näiden lain vastustajien elämään millaan lailla. Jos tätä vastustetaan raamatun perusteella voitaisiin muistaa, että Suomessa on uskonnon vapaus. Nämä samat ihmiset kauhistelevat koraaniin perustuvaa naisten alistamista muslimimaissa. Jokainen uskokoon mihin haluaa ja eläköön omien arvojensa mukaisesti. Kirkon ei mielestäni kuitenkaan jatkossakaan olisi pakko vihkiä homopareja. Valtio säätäköön nämä maanpäälliset lait ja kirkko antakoon omat ohjeensa niille jotka kirkon oppeja tahtovat vapaaehtoisesti noudattaa.

Minne tissit ja lapset?

Maria Pettersson kirjoittaa Hesarin Nyt-liitteen kolumnissaan minulle tällä hetkellä ajankohtaisesta aiheesta, eli meistä naisista ja meille tyypillisestä ikävästä tavasta arvostella toisten naisten äitiyttä. Tavallaan en pidä yleistyksistä "me naiset olemme tällaisia" mutta ilman yleistyksiä ei mistään aiheesta voi kunnolla puhua. Yleistän nyt siis sumeilematta, että naisilla on usein luulona, että kunnolliseen äitiyteen ja naiseuteen on vain yksi mahdollinen tie: Se tie, jonka he itse ovat valinneet tai mielestäni paremminkin polku, jolle ovat elämässään ajautuneet. Luulenpa, että suurin osa meistä ihmisistä, tai tässä tapauksessa naisista, ei nimittäin oikeasti tee etukäteen tarkkaa suunnitelmaa aiheesta imetänkö, vaiko enkö imetä, ja jos imetän, niin montako kuukautta. Kenellä maitoa heruu helposti imettää usein pitkään. Se jolle tämä on vaikeampaa tai epämiellyttävämpää ei imetä tai imettää lyhemmän ajan. Se siitä. Pettersson kysyykin kolumninsa alussa onko meistä aikuisista mahdollista huomata kauanko meitä on imetetty? Ei ole.

Itse imetin Tontonia reilun vuoden ja Ellopelloa imetän tasan niin kauan kun sattuu huvittamaan. Uskon äidinmaidon olevan lapselle äärettömän terveellinen vaihtoehto, mutta rehellisyyden nimissä, minun pitkähkö imetykseni johtui lähinnä omasta mukavuudenhalustani. Ruoka kulkee mukana ja lapsen saa rauhalliseksi tarvittaessa (varsinkin öisin). Toisaalta yöt alkoivat loppua kohden olemaan niin repaleisia jatkuvien maitoheräilyjen takia, että päätin lopettaa koko touhun. Sen kummempaa filosofiaa ei omaan imetykseeni liity. Lasta imetetään niin kauan kuin se omassa elämäntilanteessa on järkevää. Miksi lähtisin analysoimaan kenenkään muun imettämisiä tai imettämättä jättämisiä? Kuitenkin tämä teema toistuu mediassa vuodesta toiseen ja aiheuttaa naisissa suuria intohimoja puoleen ja toiseen. Kummallista.

Vielä tätä imetysjäpätystä enemmän minua ihmetyttää ihmisten mielenkiinto toisten perheiden ratkaisuihin viedä lapsi hoitoon tai pitää hänet kotona. Läheisellä hiekkalaatikollamme naiset ovat jakautuneet kahteen leiriin. Niihin, jotka vievät lapsensa hoitoon yksivuotiaina, ja niihin, jotka odottavat kolmen vuoden ikään. Minusta tähänkin aiheeseen pätee sama kuin edelliseen. Ne joilla on aikaa, halua ja varaa pitävät lapset pidempään kotona ja ne joilla on kiinnostusta, intoa ja kenties taloudellinen pakko menevät töihin aiemmin. Kuitenkin nämä ratkaisut perustellaan keskusteluissa jonkinlaisiin kasvatusfilosofisiin syihin vedoten. Lapsen kuuluu olla lasten kanssa tai lapsen kuuluu olla äitinsä kanssa. En halua jäädä paitsi lasteni ensimmäisistä vuosista - en halua jäädä jälkeen urakehityksessäni. Eikö syyksi riittäisi, että meidän perheelle on helpointa ja järkevintä pitää lapset kotona tai meidän perheelle on parasta viedä lapset päiväkotiin?

No, tämän tekstin luettuasi et tullut hullua hurskaammaksi. Minulla ei siis näköjään ole näihin aiheisiin mitään varsinaista mielipidettä, vaikka usein väitän voivani olla jotain mieltä aiheesta kuin aiheesta. Olisinko pätevämpi kommentoimaan jotain itselleni vähemmän läheistö aihetta; vaikkapa yleistä asevelvollisuutta?

Kasoja ja laatikoita

Elämme muuttolaatikoiden keskellä. Tehtävänämme on nyt pakata kaikki yksityiset tavaramme laatikoihin säilytettäviksi kellarissamme reissumme ajan seuraavat puoli vuotta. Auntoomme on muuttamassa siksi aikaa suomalais-ghanalainen perhe kolmen lapsensa kanssa. Nyt emme siis voi enää jänistää. Jätämme alivuokralaisillemme tietenkin kaikki huonekalut ja keittiövälineitä, peittoja, jotain leluja ja muuta heille käyttökelpoista tavaraa. Silti tuntuu, että pakattavaa on reilusti. Hankalinta on arvioida mitä otamme mukaan, mikä tulee kellariin ja mistä olisi iloa näille alivuokralaisillemme.

Pyrin ottamaan mukaan reissullemme vain sellaisia vaatteita, jotka kokonsa puolesta ovat nyt suurehkoja lapsillemme, jotta ne kestäisivät käyttökelpoisina ensi syksyyn asti. Meillä on tietenkin erittäin rajoitetusti tilaa vaatteille ja muille matkatavaroille. Eilen lajittelin poikien vaatteita kasoihin a) sopivia matkalle b) liian pieniä Tontonille mutta tulevat möhemmin käyttöön Ellopellolle ja c) liian pieniä Ellopellolle. Kasaan c päätyneitä vaatteita hypistelin käsissäni erityisen pitkään. Kuka mahtaa olla niiden seuraava käyttäjä? Säästäisinkö ne vai antaisinko tai myisinkö eteenpäin? Jotenkin noihin vauva-ajan vaatteisiin kiintyy aivan erityisesti. Vaatteet ovat ikäänkuin taulun raamit, koko olemus muuttuu kun ne vaihtaa.

Olen todella huono shoppailija ja vaatekaapistani löytyy vielä muutamia "aarteita" suoraan 90-luvulta. Super Mario yrittää välillä päästä eroon lumpuistani ja löydän usein roskiksesta jonkin kauhtuneen paitani. Aion ottaa mukaan reissullemme pahimmat hirvitykset ja pidän niitä muutaman kerran matkalla Espanjaan ja heitän pois. Sitten minun on yksinkertaisesti pakko ostaa itselleni jotain uutta. Päivitän edes raameja vaikka itse taulussa olisikin vielä enemmän retusoitavaa.

Possessiivisuffiksi

Uhmaikäisemme on oppinut itselleen erityisen mieluisaa kielioppia. Possessiivisuffiksit ovat tulleet käyttöön. Minun roska-autoNI, minun varpaaNI, minun EllopelloNI. Koska Ellopello on Tontonin veli, on Tontonilla hänen mukaansa täysi oikeus määrätä veljensä tekemisistä. Olen yrittänyt huomauttaa, että vaikka Ellopello onkin hänen veljensä, on Ellopello kuitenkin samaan aikaan myös minun poikaNI. Minullakin luulisi siis olevan jonkinlainen päätäntävalta siitä mitä Ellopellolle saa ja ei saa tehdä. Väärä luulo.

Tämä erikoinen logiikka toimii myös tilanteessa, että Tonton vaikka läppäisee naapuriaan kädellään. Kun torun häntä, saan vastaukseksi vihaisen katseen ja huomautuksen, että kysessä on hänen kätensä, ei minun käteni. Mikä minä siis olen päättämään mitä kyseisellä kädellä saa ja ei saa tehdä? Koeta tässä nyt sitten ojentaa tuollaista korkkiruuvia...

Joskus muuten tuntuu että Ellopellokin ymmärtää enemmän kuin antaa ymmärtää. Neuvolassa muutama viikko sitten sanoin hänen kääntyvän vain vatsaltaan selälleen ja vajaa vuorokausi tämän jälkeen alkoi poikamme kääntymään myös selältään vatsalleen. Eilen sanoin kaverillemme olevani "huolissani" kun Ellopello (alias Murmeli) vain murisee eikä yritäkään muunlaisia äänteitä. Tänään hän sanoi itsetyytyväinen ilme kasvoillaan "papa papa"...

Ikkuna menneisyyteen

Viisitoista astetta plussan puolella. Ihan mukava keli helmikuulle. Kävimme läheisessä biergartenissa oluella ja omppumehulla ja kotimatkalla vielä leikkipuistossa. Tällä kelillä oli laumoittain muitakin lapsia ulkona liikenteessä eli Tontonin ei tarvinnut riidellä yksin itsensä kanssa leluista.

Poikien nukkuessa päiväuniaan katselimme vanhoja kotivideoita omasta lapsuudestani. Oli herättävää huomata, että jonkinlaisia riehumisgeenejä näyttää periytyneen pojalleni myös minun puoleltani. Turha syyttää vain isää. En ole vuosikausiin oikein pystynyt katsomaan videoita joissa itse olen noin kahdeksan vuoden ikäinen. Olen pikkusiskoni ristiäisvideolla suorastaan raivostuttava! Hirveä linssilude ja kokoajan joku ihme show päällä.

Ajan kulumisen näkee noista kotivideoista liiankin konkreettisesti. Kuvassa näkyy ihmisiä ja paikkoja joita ei enää ole. Omat vanhempani elävät samantyyppistä elämänvaihetta kuin minä nyt. En osaa mieltää itseani oikeaksi aikuiseksi oikein vieläkään, omat vanhempani ovat mielestäni aina olleet aikuisia. Perspektiiviharha. Pahasti pelkään, etten tule pitämään itseäni kypsänä kaikkivoipana aikuisena vielä kuusikymppisenäkään.

Toisaalta videoita katsellessani huomasin tunnistavani sen raivostuttavan pikkutytön itsessäni vieläkin. Super Mario oli samaa mieltä. Ei siis välttämättä siitä, että kuvan tyttö on raivostuttava, vaan siitä, että lopulta en ole ihmisenä muuttunut paljoakaan. Sama pätee varmasti omiin poikiini ja heidän persooniinsa. Uskon että tuleva aikuinen Tonton ja Ellopello on jo nähtävissä pienten poikieni silmissä. Olen tyytyväinen näkemääni.

Kurkistamassa menneisyyden ikkunasta.

... kuka viereesi jää?

Super Mario piti lupauksensa ja jätti painamatta torkkunappulaa tänä aamuna. Vaaleanpunaisen teemapäivän kunniaksi voisin kirjoittaa jotain hempeää supersankaristani. En ehkä kuitenkaan ala tässä julkisesti avautumaan tuntemuksistani sen enempää. Ihana mies. Se riittäköön.

Jännää sinänsä, että Suomessa Valentinin päivästä on kehitelty vähemmän romanttinen melkeinpä sosiaalidemokraattisen tylsä versio "ystävänpäivä". Suomenkielessä erotellaan toisalta myös ystävät ja kaverit toisistaan. Kuinka tarkka tämä jako oikeastaan on? Onko kerran ystäväksi kivunnut aina ystävä vai voiko ystävästä lieventyä kaveriksi? Kuinka montaa ihmistä voi ylipäätään nimittää ystäväkseen? Eikai oikeastaan kovinkaan monta.

Ehkäpä sitä voisi vaihteeksi muistella niitä entisiä ystäviä ja kavereita joiden kanssa tiet ovat jostain syystä eronneet. Tähän ikään mennessä näitä on jo monia. En nyt tarkoita niitä ihmisiä jotka sattuvat asumaan toisella puolella Eurooppaa. Jos olemassa on edes jonkinlainen yhteys, vaikka sitten Facebookin kautta, niin kaveruus on vielä tallella. Kirjoitan niistä ihmisistä joiden kanssa ollaan erottu huonoissa tunnelmissa tai muutenvaan unohduttu ja erkaannuttu.

Näidenkin ihmisten kanssa minulla on joskus ollut hyviä yhteisiä hetkiä. Väliin on tullut kenties miehiä, erilaisia elämänkatsomuksia, mutta useimmiten vain aikaa. Olen jossain mielessä ärsyttävänkin sentimentaalinen ihminen, enkä oikein osaa laskea irti. Unissani elän usein uudelleen lapsuuttani ja nuoruuttani, tapaan näitä kadotettuja sieluja ja elvytän eloon ihmissuhteita. Ystävänpäiväkorttien sijaan toivotankin tänään näin virtuaalisesti kaikkea hyvää näille entisaikojen matkakumppaneille!

Kuvassa tuoretta lempeä Irlannista vuodelta 2002.

Arjen romantiikkaa

Näyttää siltä, että meillä vieraillut oksennustauti oli todella lyhyt ja ytimekäs. Hiphei hurraa! Olin jo varustautunut imettämään Ellopelloa tauotta useamman päivän ajan. Tilasin Super Mariolta kaupasta paljon herkkuja maidontuotantoa vauhdittamaan. Ellopello oksensi viimeisen kerran illalla lastin hyvin käynyttä kirnumaitoa päälleni sängyssä ja nukahti sen jälkeen tyytyväisenä herätäkseen aamulla terveen oloisena.

Aamulla Super Marion herätyskello päräytti meidät hereille normaaliin aikaan. (Minähän olen siis täysin lahjaton myös nukkumisen saralla, eli en yleensä osaa jatkaa unia useamman aamuherätyksen jälkeen. Usein vannotan Super Mariota jo illalla, että aamulla et sitten torkuta yhtään kertaa.) Piruilin sitten sängyssä vielä nuokkuvalle miehelleni, että huomennahan on ystävänpäivä, sinulla on minulle varmaan joku todella romanttinen yllätys odottamassa. Super Mariolla oli vastaus valmiina "Huomenaamulla lupaan olla painamatta torkkunappulaa".

Meitä epäromanttisempaa pariskuntaa saa hakea. Emme juhli minkäänlaisia vuosipäiviä, emme ystävänpäivää, emmekä oikeastaan koskaan osta toisillemme joululahjoja. Syntymäpäivinä käymme yleensä ulkona syömässä. Meillä rakkaus ilmenee enemmänkin sellaisena jokapäiväisenä toisen ihmisen huomioon ottamisena ja yhteisenä huumorina. Kukkia saan silti aika usein. Viimeeksi tänään. Tällä kertaa kuitenkin Tontonilta hänen löytämänsä kevään ensimmäisen pelliksen (se pikkuruinen päivänkakkaran näköinen kukka). "Tonton antaa äidille lahjan" julisti poikani ylpeänä.

Lavastettu romanttinen hetki Malediiveillä ajalta ennen lastemme syntymää.

Mahoissa myllää

Kotimme on lievässä kaaostilassa. Oksennusripulirumba on päivän sävel. Antaa mennä nyt vaan, vielähän meillä on käytössämme pesukone ja kunnon suihku. Terästetään kunnolla lasten mahoja ennen reissua - ajoitus täysi kymppi! Olen silti itse päättänyt pysyä ihan siivoojan roolissa tässä näytelmässä.

Meiltä on kyselty läksiäisiä, minä järjestäisin mielummin tuliaiset kun palaamme, jos jotain on ylipäätään pakko järjestää. No poikien syntymäpäiväthän ovat Super Marion vanhempainvapaan loppuessa eli samaan aikaan kun me palaamme takaisin Müncheniin. Silloin voisimme vaikka koota kaveriporukan kasaan läheiseen biergarteniin. Biergarteneista puheenollen, nämä "olutpuistot" ovat mielestäni yksi parhaita saksalaisia keksintöjä. Baijerilaisten biergartenien periaatteisiin kuuluu, että asiakkaat saavat tuoda mukanaan omat ruuat, mutta juomat on ehdottomasti ostettava biergartenin anniskelupisteistä. Useimmissa biergarteneissa on kuitenkin myös mahdollista ostaa perussaksalaista ruokaa. Paikallisilla on tapana tuoda viikonloppuisin mukanaan picnic-korillinen herkkuja tällaiseen biergarteniin ja tavata siellä ystäviään ulkoilmassa hyvässä tunnelmassa. Lapset ovat tervetulleita siinä missä aikuisetkin. Heille onkin useimmissa biergarteneissa järjestetty jonkinlainen leikkialue.

Suomessa alkoholia ei tietenkään voi anniskella ihmisten omaan harkintakykyyn luottaen, vaan kaikki juomat joiden pulloissa on prosenttimerkki on juotava vähintäänkin metalliaidan takana. Lapset jääköön kotiin. Samoin ne vastuuntunnottomat kolmikymppiset aikuiset, jotka eivät kuljeta henkilöllisyystodistustaan jatkuvasti matkassaan. Minä olisin enemmän huolissani suomalaisten tavasta roudata kylpyammeellinen olutta mukanaan Tallinnasta kotona kännättäväksi kuin siitä, että alaikäiset näkevät vanhempiensa juovan tuopillisen olutta ystävien seurassa yleisellä paikalla. Suomalainen alkoholipolitiikka on kaikin puolin järjetöntä. Alkoholin hinnalla ei muokata kulutusmäärää vaan kulutuksen laatua. Tämän oppii jo ihan ensimmäisellä kansantalouden luennolla!

Keep calm and carry on

Eilen aloitin blogitekstiä aiheesta unettomuus. Olin edellisenä yönä nukkunut noin tunnin. En jaksanut kirjoittaa. Viimeyönä nukuin riittävät unet ja nyt en sitten halua olla missään tekemisissä aiheen "unettomuus" kanssa. Sama ongelma unettomuuden hoitamisen kanssa. Kun nukun hyvin en halua pohtia koko asiaa, kun en nuku, en yksinkertaisesti kykene hakeutumaan minkäänlaisen poppamiehen juttusille. Se siitä aiheesta siis. Unettomuus on elämäni pirullisin ongelma.

Tänään aamupäivällä menimme taas kerhoon poikien kanssa. Tässä kerhossa olisimme voineet tervehtiä muita kerholaisia eräästä toisesta kerhosta tuttuun tyylin "Hei olen Tonton ja olen uhmaikäinen".  Olen yrittänyt lueskella aiheesta uhma. "Pysy itse rauhallisena, koeta ohjata lapsen huomio jonnekin muualle, ole johdonmukainen äläkä itse lähde mukaan riehumiseen." Toimii varmaan jonkun hitaan hämäläisen uhmaajan kanssa. Kasvatusoppaita kirjoittavat luultavasti vain ihmiset, joilla itsellään on helppoja lapsia ja jotka siten itse kuvittelevat olevansa loistavia vanhempia. Meillä on räjähdysherkkä lapsi ja yhtä kipakka äiti. Itse en muuten kuvittele olevani edes keskiverto kasvattaja.

Aikani noita ah niin näppäriä pedagokisia kikkoja kokeiltuani päädyin ratkaisuun jossa kannoin vasemmalla kädelläni huutavan Tontonin lappuhaalareiden "kantokahvasta" ulos kantaen samalla oikeassa kädessäni Ellopelloa hänen vaunukopassaan. Siinä muuten oikeasti toimiva vinkki kasvatusoppaisiin. Osta lapsellesi kestävästä materiaalista olevia lappuhaalareita (ei neppari kiinnityksellä!). Kotimatkalla oli minun vuoroni riehua.

Iltapäivällä on luvassa vielä yksi aneluretki erääseen juuri ja juuri kävelymatkan päässä sijaitsevaan päiväkotiin. Luotanko tuuriin paikkajaossa vai turvautuisinko suoraan lahjuksiin? Olen myös ajatellut vaihtoehtoa, että vien yksinkertaisesti syksyllä uuden päiväkotikauden alkaessa Tontonin lähimpään tarhaan ja vilkuvan ovelta heipat. Haen pojan kotiin iltapäivällä ja toistan rituaalin riittävän useana päivänä. Menee varmasti aikaa kunnes hoitajat havaitsevat ylimääräisen lapsen ja siihen mennessä he eivät enää raaski käskeä kullannuppuamme poistumaan.

Asiasta kolmanteen

Noin neljännes Münchenin asukkaista on muita kuin saksalaisia. En ole varma rekisteröidäänkö omat poikamme tällaisissa tilaistoissa saksalaisiksi vai suomalaisiksi. Heillähän on siis kaksoiskansalaisuus. Varsinaisia paljasjalkaisia baijerilaisia ei omalla asuinalueellamme löydy moniakaan. Leikkipuistossamme vain lapset ovat syntyneet Münchenissä. Tontonin kaveripiiristä löytyy unkarilaisia, virolaisia, turkkilaisia, kanadalaisia, kreikkalaisia, italialaisia, englantilaisia ja tietenkin myös saksalaisia geenejä omaavia lapsia. Monet lapset ovat iloinen sekoitus useampaa eri kansallisuutta. Ero on huima verrattuna oman lapsuuteni kaveriporukkaan. Meidän pihapiirissämme oli enimmäkseen karjalaisia, ehkä joku hämäläinen ja muutama kiero savolainen.

Hieman aihetta sivuten, lisään tänän linkin Euroopan geenikarttaan. Minusta tämä on äärettömän kiinnostavaa. Kuvasta näkee että me suomalaiset eroamme geeneiltämme täysin muista eurooppalaisista. Lisäksi länsi- ja itäsuomalaiset ovat selkeästi kaksi toisistaan erottuvaa populaatiota. On mielestäni ehkä ihan hyvä sekoittaa muitakin mausteita suomalaisiin geeneihin, ettemme lopulta kaikki olisi serkkuja toistemme kanssa.

Varsinaisia geenejä mielenkiintoisempaa on kenties kuitenkin identiteetti. Kokevatko poikani aikuisena olevansa enemmän saksalaisia vai suomalaisia? Suomalaissaksalainen Nico Rorberg ajaa formuloita saksan lipun alla. Nico ei käsittääkseni ole koskaan asunut Suomessa, eikä hallitse suomenkieltä. Toivon omien poikieni puhuvan äidinkieltään aikuisena ainakin kohtalaisesti. Olisiko heille mahdollista muodostua jonkinlaisen eurooppalaisen identiteetin? Kenties tämä olisi mahdollista siinä tapauksessa, että Tonton ja Ellopello päätyvät viettämään suuren osan lapsuuttaan jossain kolmannessa maassa, sanotaan nyt vaikka sitten Englannissa (asuimme ennen Saksaan muuttoamme neljä vuotta Oxfordissa).

Joskus pohdimme olemmeko nyt tosiaan tulleet jäädäksemme Müncheniin vai vieläkö pakkaamme omaisuutemme pahvilaatikoihin ja vaihdamme maata ja valuuttaa? Super Marion kanssa joskus haaveilemme eläkepäivistä joko soppatykkikokkeina euroopan eri markkinoita asuntoautolla kiertäen tai rauhallisemmasta elosta oman B&B pitäjinä jossain Euroopan aurinkoisessa kolkassa. Ehkä muutamme kuitenkin rivitaloon Forssaan. Saas nähdä.  

Kokki vai tamburinisti?

Unelma-ammattini pojilleni olisi kokki. Jos edes toisesta pojastani tulisi kokki olisin äärettömän iloinen. En ole maininnut tästä haaveestani lapsilleni, mutta Tonton näyttää jo suurta innostusta. Toissa päivänä hän sulatti hellalla muovisen leikkuulaudan ja tänään hän maustoi aamupuuroamme noin desilitralla suolaa. Hyvä alku siis - tälläinen kokeellinen keittiö.

Itse hän kylläkin tänään kertoi haluavansa soittaa isona bändissä tamburiinia. Näillä geeneillä se onkin varmaan vaativin mahdollinen soitin tulevalle rokkikukollemme. Inspiraatio tähän saatiin eilen Suomi-koulusta laulu- ja leikkiryhmästä.

Enpä olisi muuten uskonut sen viimeisen pakollisen lukion musiikin tunnin jälkeen laulavani enää koskaan ääneen muille kuin itselleni. Seitsemännen luokan laulukokeessa opettaja sanoi minulle "Ethän sinä laulaa osaa, hyvä laulun valinta silti, saat seiskan" (lauloin maamme laulun Suomen jääkiekon MM-kisojen kultamitalia seuraavana aamuna). Lukion musiikinopettaja puolestaan naureskeli "Toivottavasti sinulla on jotain muita lahjoja" ja antoi kutosen.  Suomi-koulussa olen jopa ajautunut esiintymään lavalle laulamaan "Nuku nuku nurmilintua" (tästä on todistusaineistoa videolla).  Niin se elämä jälleen kerran yllättää. Ehkä ei siis olekaan mahdotonta, että Tontonista todellakin tulee tamburinisti johonkin Suomen tai Saksan 2030-luvun kulttibändiin.

Hiton harakka!

Puhumaan opettelu on varmasti turhauttavaa. Johtuukohan tuo jatkuva uhma osittain ihan siitä? Varmaan samankaltaisen tunteen voisi itse kokea, jos lähtisi vaikka vuodeksi asumaan johonkin turkmenistanilaiseen perheeseen. Mitään et tajua, eikä kukaan ymmärrä sinua. Ei ihme jos tilanteet usein äityvät huutamiseksi.

Tänään tarjosin Tontonille lounaaksi eilistä pizzaa. Koska se ei eilen paloiteltuna maistunut, kokeilin tarjota sitä hänelle ikäänkuin leipänä. Tonton inisi minulle jotain harakasta. Minä siinä sitten henkisesti poissaolevana ja jatkuvaan kitinään kyllästyneenä vain myöntelin, että joo, onhan ne harakat kivoja, mutta syöpä nyt sitä pizzaa. Poika jatkoi inttämistään, että haluaa harakan. Kun en millään meinannut tajuta hän lopulta tiuskaisi tuskastuneena "ANNA SE KEPPI!" Siis haarukka!

Eilen samaista pizzaa syödessään Tonton työnsi lautasensa pois sanoen "hyi hitto!".  Täällä saksankielisessä ympäristössä asuessamme on turha lähteä syyttelemään ketään muuta kuin itseään pojan sanavaraston kartuttamisesta voimasanoilla. Peekelettäkin on joskus harvoin kuultu. En ole ylpeä tästä(kään) saavutuksestani kasvattajana. Voin vain olla tyytyväinen, etteivät leikkipuiston muut äidit ymmärrä puhettamme.

Ja miksi se pizza ei maistunut? Koska minä olin eilen kätevänä emäntänä ajatellut pyöräyttäväni pizzan jääkaapista löytämistäni jämäpaloista. Paitsi että jääkaapissa ei sitten ollutkaan oikein mitään jämäpaloja ja spelttijauhopohjainen pizza oli kuin suoraan pula-ajalta.

Karhuherra iPaddington

Tänään aamulla alkoi mietityttämään olenko sittenkin käyttänyt liikaa elektronista lastenvahtia. En nyt tarkoita baby phonea vaan iPadia. Tonton on ottanut tavakseen ehdottaa minulle, että imetä sinä äiti Ellopelloa niin minä pelaan vähän iPadilla. En ollut tästä kovin huolissani, sillä sehän kertoo tietenkin veljesrakkaudesta. Tonton ei ole peliriippuvainen - hän vain ajattelee Ellopellon olevan nälkäinen. Tänä aamuna sitten siivosimme yhdessä leluja olohuoneen lattialta ja Tonton otti käteensä kuuluisen sinitakkisen karhun ja sanoi laittavansa Karhuherra iPaddingtonin laatikkoon!

Leikkipuistossa kuulee joskus erityisen "tiedostavien" ja hyvin koulutettujen vanhempien mainostavan, etteivät heidän lapsensa ole eläissään katsoneet televisiota; näitä lapsia eivät tietenkään myöskään iPadit turmele. Mielestäni vanhemmat ovat usein ihmeen ehdottomia lastensa kasvatuksen suhteen. On tietenkin hienoa, että lapsille luetaan paljon oikeita kirjoja. Meillä luetaan minimissään kaksi kirjaa ennen päiväunia ja kaksi kirjaa nukkumaan mennessä. En kuitenkaan usko lasten menevän pilalle siitä, että he pelaavat välillä myös tietokonepelejä ja katsovat televisiota. En muista omasta lapsuudesta muita kuin lestadiolaisperheitä, joissa lapset eivät olisi koskaan saaneet katsoa televisiota. Eivätkö nämä Late Lampaat ja iPadit ole osa samanlaista sukupolvikokemusta 2010-luvun lapsille kuin vaikkapa Rölli ja Nintendo meille 1980-lukulaisille?

Ihmettelen myös näiden viihdevastaisten vanhempien omaa viitseliäisyyttä. Kaksivuotias ei yksinkertaisesti osaa tai jaksa leikkiä kovinkaan pitkään yksin legoillaan. He ovat jatkuvasti lahkeessa kiinni ja vaativat vanhempaa osallistumaan tekemisiinsä. Minä en ole niin hyvä ihminen, ettenkö koskaan tarvitsisi aikaa itselleni. Turha mainitakaan siivoamista, kokkaamista tai vauvanhoitoa. Tottakai Tonton on usein mukana levittämässä pyykkiä kuivumaan tai heittämässä kuorittuja perunoita kattilaan. Silti iPad on mielestäni loistava lastenvahti jos haluan hetken rauhassa keskittyä johonkin asiaan. Hipsterit eivät olekaan Applen suurimpia faneja - niitä ovat väsähtäneet ja kulahtaneet perheenäidit kuten minä.

PS: Minulla on itselläni älytön puhelin, enkä koske iPadiin muuten kuin ojentaakseni sen Tontonille.

Tonton muissa maailmoissa, ehkä Muumilaaksossa.