Se siitä

Blogin lopettaminen taitaa olla lähes yhtä vaikeaa kuin sellaisen aloittaminen. Olen surkea hyvästien jättäjä. Mieluiten katoan paikalta vähin äänin. En pidä draamasta omassa elämässäni. Näytän tunteitanikin suhteellisen hillitysti, eikä monikaan ole koskaan nähnyt minun itkevän. Ei tämä blogin lopettaminen tietenkään mikään itkun paikka ole. Minähän jatkan tätä samaa pientä elämääni, mutten vain raportoi siitä teille säännöllisesti.

Bloggaaminen on kuitenkin muodostunut jonkinlaiseksi rutiiniksi. Joskus asioiden tapahtuessa reaalielämässäni hahmottelen jo sanavalintaani blogia varten. Kun sitten vihdoin istun koneen ääreen on minulla yleensä niin kiire, etten jouda tekstiäni juurikaan työstämään. Anteeksi siis kaikille jotka ovat kärsineet pikkuvirheistäni ja yhdyssanahäiriöistä. Viesti on kuitenkin varmasti tullut perille ja olette pysyneet virtuaalisilla kärryillä matkassamme.

Yksi jatkuva teema blogissani on ollut tarhapaikan etsintä Tontonille. Eilen minua kenties onnisti. Mitään varmaa ei vielä ole, mutta toivoa ainakin. Tänään palautan läheiselle päiväkodille hakemuspaperit (sama paikka joka aiemmin ei edes suostunut edes ottamaan meitä jonotuslistalle).  Olin pyytänyt reipasta kolmivuotiastani esittelemään itsensä nimeltä ja kertomaan ikänsä ja esittämään myös itse toiveen pääsystä kyseiseen tarhaan. Monologi meni upeasti. Hän lisäsi vielä mausteeksi uutisen syntymäpäivälahjastaan (poliisiauto). Päiväkodin johtaja vaikutti pitävän näkemästään. Selvisi myös, että hän on käynyt melomassa Kuopion seudulla. Siinä kohtaa aloin tietenkin hehkuttamaan savolaisilla sukujuurillani. Kaikki kortit pöytään - yhtään ässää ei jäänyt käyttämättä. Ehkä mekin totuttelemme siis loppusyksystä päiväkotirutiineihin.

Tämä reilu puolivuotinen jonka ajan olette blogiani seuranneet on ollut varmasti elämäni parasta aikaa. Ihania miehiä, rakkautta, hyvää ruokaa, riittävästi matkailua ja tarpeeksi terveyttä. Mitä sitä ihminen muuta tarvitsee? Nyt koetan vain tarrautua tuohon kaikkeen enkä aio laskea irti. Matkailun määrä tulee reilusti vähenemään, mutta seikkailu jatkukoon täällä kotona.

Itseäni lainaten: "Se siitä".

Vessaharja

Vessaharja - jotain maagista siinä on. Ellopello rakastaa vessaharjoja. Hän löytää sellaisen jokaisesta kyläpaikasta ja nykyään myös täältä meiltä kotoa. Voisi tietenkin ehdottaa, että laita se vessan ovi kiinni. Fiksu idea, mutta vessassakäynti ei pikkulapsiperheissä ole mikään yksityisasia. En voi koskaan relata ja kökkiä rauhassa pöntöllä. Käyn loppumatonta taistelua Ellopelloa vastaan. Iso polvi vastaan pieni pää, iso käsi vastaan pieni maha. Jostain se kolo on löydettävä. Vessaharjan luo on päästävä ja päästään, Ellopello on väsymätön ja nopea liikkeissään. Tämä mainittakoon miinuksena asuntoautoon verrattuna. Siellä ei kyseistä esinettä nimittäin ollut.

Bobista kaipaan vessaharjattomuuden lisäksi myös Super Marion seuraa. Nyt hän on palannut töihin ja me olemme lasten kanssa päivisin taas kolmenkoplana. Leikkipuistossa olemme tavanneet lähes kaikki entiset leikkikaverit ja myös monia uusia lapsia äiteineen. Molemmat poikasemme ovat viettäneet syntymäpäivänsä erittäin simppelisti muuttolaatikoiden keskellä. Kakkuna toimivat viinerit joiden päälle oli tökätty ykkösen ja kolmosen muotoiset kynttilät. Syytettäköön juhlien karuudesta tätä muuttoa, vaikka meidät paremmin tunteva tietää, että karuja juhlia on perheessämme ollut muitakin (häät!).

Ellopello kävelee aina vaan pidempiä matkoja eikä enää pelkästään show-mielessä. Kun hän todella haluaa tehdä vaikutuksen yleisöönsä hän yrittää kävellä metallista liukumäkeä ylöspäin. "Perse edellä puuhun" tyyppinen kaveri siis. Tonton on usein kauhuissaan veljensä sirkustemppuja seuratessaan. Tonton itse on parantanut käytöstään (ainakin väliaikaisesti) ja riehaantuu leikkipuistossa vain provosoitaessa *koputtaa puuta*. Olen saanut kehua pientä kolmivuotiastani monena iltana. Hän kokee itse kypsyneensä niinkin paljon että on päättänyt lähteä isänsä mukaan töihin. Kotona taitaa olla aika tylsää Bobiin verrattuna...

Koti

Meillä on kotona tiskikone, pyykinpesukone, vesivessa, leivänpaahdin, hiustenkuivaaja, junarata, jukkapalmu ja uuni. Silti jotain puuttuu. Nimittäin renkaat. Mitenköhän tähän sopeutuu? Joka aamu herätessä ikkunasta avautuu sama maisema. On täälläkin jokin muuttunut. Vastapäisestä talosta on muuttanut se alasti viihtyvä herrasmies jota keittiöstä usein kyttäsin. Alakerran naapuriin on syntynyt vauva jolle olen tuonut mukanani Suomesta lahjan. Vauvaa en ole silti vielä nähnyt (kuullut kylläkin) ja lahja on muun rojun seassa odottamassa lajittelua. Tekemistä olisi siis muutakin kuin netissä roikkuminen. Pojat kuitenkin vielä nukkuvat ja minulla on hetki aikaa kirjoittaa. Siivota voi poikien valveilla ollessakin. Super Mario lähti jo töihin. Illalla nukkumaanmenoaikaan tietenkin etsimme työpaikan kulkupassia ja puhelimen sim-korttia. Aamulla paniikkia aiheuttivat enää sukat. Mistä pinosta löydän puhtaita?!

Meidän lisäksemme kotiimme on palannut myös arki. Tai ei sittenkään ihan vielä. Toistaiseksi elämme jonkinlaisessa poikkeustilassa. Yritämme sopeutua. Olemme jo nähneet joitakin Münchenin ystäviämme. Se on varmaan parasta terapiaa paluuhaikeuteen. Elämää löytyy täältäkin. Silti elomme tiiviinä neljän koplana on päättynyt. Ainakin toistaiseksi. Ainakin viikonloppuun asti.

On kenties paras kirjoittaa myöhemmin lisää paluutunnelmista. Nyt on kai aika kokea ja elää. Lajitella ja kaapittaa. Palaan siis myöhemmin takaisin näppäimille.

Terve taas München!

Enää muutama sata kilometriä ja vajaa viikko erottavat meidät kodistamme Münchenissä. Mieliimme alkaa hiipiä haikeus. Minulla on pienempienkin lomien viimeisinä päivinä poissaoleva tunne. Olen ikäänkuin välitilassa. En vielä kotona, mutten enää oikein lomallakaan. Pohdin jo kotimme sisustusta. Minne saamme mahtumaan kaiken matkan varrella mukaan tarttuneen kaman? Missä laatikossa lienevät Super Marion kauluspaidat? Hän tulee tarvitsemaan työvaatteitaan kotiin palattuamme heti ensimmäisenä aamuna. Ei siis ole tiedossa mitään pehmeää laskua arkeen. Toisaalta Tontonia ei "tarvitse" lähteä kyyditsemään päiväkotiin minnekään kaupungin toiselle laidalle, sillä tarhapaikkaa ei todellakaan ole. Yksityiset tavaramme ovat talomme häkkivarastossa poissa alivuokralaistemme tieltä. Huonekalut ja astiat ovat onneksi paikallaan. Aivan kaikkea ei siis tarvitse uudelleen järjestää. Kotimme pitäisi olla entisellään. Outoa. Olemme usein tehneet suuria muuttoja ja muutoksia elämäämme, mutta koskaan ennen emme ole voineet "palata entiseen elämäämme". No pojathan ovat tietenkin matkan varrella kasvaneet ja siinä mielessä elämämme on muuttunut. Jokainen aamu on uuden alku jos niin haluaa ajatella. Silti, paluu kotiin tuntuu paluulta entiseen. Jotain uutta olisi siis ehkä keksittävä.

Anoppini on ostanut minulle ompelukoneen. Hänen mielestään minun pitäisi tehdä sillä jotain luovaa. Minusta lahja on aivan loistava. En koskaan ostaisi itse itselleni ompelukonetta koska minulla ei ole hajuakaan kuinka se toimii. Koulussa valitsin aikanaan puukäsityöt. En silti väitä osaavani nikkaroida mitään leikkuulautaa kummempaa. Olen usein harmitellut valintaani. Oikeastaan minusta olisi ihana osata ommella ja neuloa. Mikä estää opettelemasta näin aikuisiällä? Laiskuus kai... No nyt minulla olisi siis tilaisuus alkaa ompelemaan. Voi kuitenkin olla, että pojat ehkäisevät ompeluharrastukseni alkuun saattamista suhteellisen tehokkaasti. Kirjoittaminen on siinä mielessä helppo ajanviete, että sitä voi helposti tehdä vaikka vartin päivässä muiden nukkuessa. Ompelemiseen tarvitaan enemmän aikaa ja tilaa. Uskon silti että jonain päivänä minä vielä ompelen jotain. Kirjoittamista aion jatkaa muodossa tai toisessa.

Pohdimme eilen mitä tekisimme toisin jos saisimme toisen kerran elämässämme vastaavanlaisen puolen vuoden breikin arjesta. Ajaisimme varmasti vähemmän. Ei siis ole mahdollista ajaa puolessa vuodessa väliä München - Cadiz - Oxford - Lappeenranta - München kiirehtimättä. Haaveilemme samanmittaisesta seikkailusta USA:ssa tai lähempänä esimerkiksi Italiassa. Super Mario puhui myös Etela-Amerikasta. Minä tunnen oloni juuri nyt turhan mukavuudenhaluiseksi sellaiseen. Eurooppa tai USA on tarpeeksi eksoottista pikkulasten kanssa. Kun pojat ovat kouluiässä ei tällaisia pitkiä lomia voi enää järjestää ilman kotikoulua. Sellaiseen en ole tarpeeksi hippi. Bobia emme aio myydä palattuamme. Pieniä matkoja lähialueilla tulemme siis tekemään ilman sen pidempiä lomiakin. Jätämme autoomme kaikki tarvittavat varusteet niin, että liikkelle lähtö perjantai-iltaisin onnistuu ripeästi. Mustalaiselämämme tulee siis jatkumaan ainakin pieninä pyrähdyksinä.

(Ladatessani tämän nettiin olemme jo Münchenissä! Emme kuitenkaan kotona sillä asuntomme on vielä alivuokralaistemme käytössä. Tutut kulmat uudesta vinkkelistä siis.)  

Ruokaa

Olemme nyt viettäneet pari viikkoa asuinmaassamme Saksassa. Paluu varsinaiseen kotiinkin tuntuu lähenevän. Enää muutama viikko elämää Bobissa. Pian palaamme asuntoon jossa vettä ei tarvitse säännöstellä ja huoneita on enemmän kuin yksi. Voi olla, että alkuun hengailemme kaikki yhdessä keittiössä koska liiallinen tila ympärillä ahdistaa. Sitä ennen selvitettävänä on kuitenkin vielä Saksan sukulaisten vierailukierros loppuun asti.

Huomaan että Saksa ei minusta tunnu enää "ulkomaalta". Olen kai kotiutunut tänne suhteellisen hyvin niinä viitenä vuotena jotka täällä olen asunut. Lautalla puhuimme mitä kaikkea aiomme syödä tänne päästyämme. Minun listallani oli mm schnitzel ja luumupiirakka. Molempia olenkin jo syönyt. Tällä kertaa schnitzel oli erikoisemmassa muodossa hollandaise kastikkeen ja kiwin palojen kanssa. Kyllä maistui! Luumupiirakkaa teki lasten Saksan-mummi. Super Mario haaveili pehmiksestä. Sitäkin olemme jo nautiskelleet useaan otteeseen. Pehmistä saa kyllä esimerkikisi Suomestakin mutta kolminkertaiseen hintaan Saksaan verrattuna. Saksassa ulkona syöminen on ihanan edullista. Annokset ovat suuria ja maistuvia. Myös palvelu pelaa eri tavalla kuin Skandinaviassa. Juomarahakulttuuri kannustaa ystävällisyyteen. Suomalaisella terassilla tilatessani oluen jouduin tietenkin hakemaan juomani itse tiskiltä. Tarjoilija valutti 0.33 oluen puolen litran lasiin ja ojensi sen hymyttömänä käteeni. Kuusi viisikymmentä! Ei mitään ole hyviä tai muita krumeluureja. Saksassa lasin koko matchaa aina juoman koon kanssa. Juoma tilataan pöydästä ja tarjoillaan ole hyvän kanssa. Hinta on alle puolet Suomen hinnasta.

Ulkona syöminen ja juominen on Saksassa joka suhteessa mielekkäämpää kuin Suomessa. Suomalainen ruokakulttuuri kukkii kauneimmin ihmisten kodeissa. Kulinaristi-turistille maamme on valitettavasti useimmiten pettymys. Rahalla saa tietenkin niin maistuvaa ruokaa kuin hyvää palveluakin, mutta normaalin nelihenkisen perheen budjetti ei veny maineikkaampien suomalaisravintoloiden hintatasoon. Muutenkin voisi kärjistäen sanoa, että Suomeen ei tavallisen saksalaisen lapsiperheen kannata lomailemaan lähteä - oli maamme kuinka kaunis hyvänsä. Suomessa turistilla on oltava joko painava rahapussi tai suomalaisia ystäviä mökkeineen ja ruokapöytineen. Asuntoautolla suorat lauttamaksut Saksasta ovat järjettömän korkeat ja toisaalta Ruotsin kautta kiertäminen kestää niin kauan, että on fiksumpaa jäädä yksinkertaisesti Ruotsiin. Lentäen Suomeen voi päästä suhteellisen edullisestikin, mutta yöpymiset ja julkinen liikenne ovat suhtettoman tyyriitä. Saksasta saa asiallisen auton omakseen samaan hintaan kuin Suomesta vuokraa auton viikoksi. Voin kuullostaa todella epäisänmaalliselta kun en koskaan suosittele Suomea matkakohteeksi saksalaisille ystävilleni. Suomessa on tunnettava suomalaisia siellä viihtyäkseen.

Yllä vihdoin muutama kuva Muumimaasta. Tonton ja muumipapan kaukoputki sekä Ellopello tapaamassa pelottavaa Muumimammaa.

NAQ (Never Asked Questions)

Takana on sata blogitekstiä, tuhansia kilometrejä ja kohta kuusi kuukautta matkantekoa. Tuli mieleeni että olisi mukava kuulla millaiset ihmiset ovat blogiani lukeneet ja onko kenelläkään mielessään mitään kysyttävää reissuumme tai elämäämme liittyen. Blogini tilastoista näen että elämäämme on seurattu hyvinkin eksoottisista maista käsin ja kuulisin mielelläni ajatuksianne blogistani tai omasta elostanne tällä planeetalla. Jos kirjoituksiani ovat lukeneet vanhat tutut niin heistäkin kuulisin mielelläni. Äiti ja isä, teidän ei tarvitse kommentoida vaikka olettekin taatusti ahkerimpia lukijoitani.

Olen muuten saanut palautetta että iPadista käsin on jostain syystä mahdotonta kommentoida blogiani. Perus koneilta pitäisi onnistua. 

Ensiaskeleet

Nyt se tulee, nyt se kävelee.. siis Ellopello. Jo noin viikko sitten Ellopello otti ensiaskeleensa. Pieniä muutaman askeleen pyrähdyksiä äidin syliä kohden. Eilen poika katsoi minua silmiin. Hymyili ja nauroi sitä naurua jota ihmisestä lähtee, kun hän tietää että kohta joku kutittaa. Hermostunutta, odottavaa ja innokasta. Sitten entinen sylivauvani lähti kipittämään luokseni, yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi ja kuusi askelta. Kävelyä seurasi nauru ja kiljunta. Ei pelkästään pojalta vaan äidiltä, Omilta (mummo) ja Uromilta (isomummo).

Tonton ei ollut veljensä edistysaskelista niin haltioissaan kuin muut sukulaiset. Illalla isoveli nojasi seinään, katsoi minua vakavana silmiin ja lähti horjuvin askelin, kädet ylhäällä jalat makaroonina kävelemään minua kohden. Lopulta hän kaatui syliini ja odotti kehuja ja ihastelua. Pakkohan meidän oli nauraa ja taputtaa, aivan kuten pikkuveljellekin.

Olemme joskus pohtineet että Ellopellolta puuttuu vaarantaju. Tänään tajusin kuitenkin että pojalta todellakin löytyy hyvät vaaroista ilmoittavat vaistot. Hän on vaan luonteeltaan jonkinlainen adrenaliiniaddikti. Nyt kun olemme taas viettäneet paljon aikaa ei-lapsi-varmennetuissa-kodeissa olemme saaneet todistaa yrityksiä halata kaktuksia, hypätä alas portaista, tiputtaa mahdollisimman painavia objekteja mahdollisimman korkealta, juoda puhdistusaineita ja uudelleen virittää sähkölaitteita. Kotimme sisustus taitaa mennä uusiksi kotiin palattuamme, enkä nyt puhu verhojen kausiväripäivityksistä.

Haikara

Ei hätää, emme ole kadonneet ruotsalaiselle preerialle vaan siirtyneet vesireittejä pitkin Saksanmaalle. Minusta ei ole aikoihin kuulunut mitään koska olemme taas elelleet noin viikon verran netittä. Saksassa aikamme on kulunut Super-Marion sukulaisten seurassa, ensin Unescon maailmanperintölistalta löytyvässä Wismarissa ja nyt parsastaan kuuluisassa Beelitzsissä. Molemmat kaupungit sijaitsevat entisen Itä-Saksan alueella ja tunnelma on tavallaan saksalaisitäeurooppalainen. Ihmiset näyttävät erilaiselta kuin Skandinaviassa. Täällä naiset ovat pitkiä ja harteikkaita ja heillä on usein monivärjätty lyhyt tukka ja jokin eläinkuosinen toppi. Nojaa.. pitäneekö edes paikkaansa? Jokatapauksessa maripaitoja ei ole tullut vastaan yhtäkään.

Taustameluna kuuluu nyt pesukoneen jytke ja ajottainen haikaran ääntely. Beelitzissä asustaa nimittäin ihmeen paljon haikaroita. Ne tekevät pesänsä vanhojen maalaistalojen korkeille savupiipuille. Ellopello oli ihastuksesta sanaton nähdessään haikaraemon poikasensa kanssa. Hän osoitteli innoissaan isosetänsä ja tätinsä savupiippua (Super Marion setä on naimisissa Super Marion tädin kanssa!). Haikarat ilmeisesti kuuluvat hänen eläimistössään sarjaan "mukavat". Samoin kuin Wismarin eläinpuistossa nähdyt emakot. Pienet porsaat sensijaan pääsivät Muumimamman kanssa hirviökategoriaan. Niiden näkeminen melkein itketti.

Tonton raukka on saanut napattua itselleen ilkeän viruksen. Kyseessä on joku suu/jalka/käsi tauti (Mund Hand Fuss Krankheit). Nyt vain odotellaan milloin Ellopellolla alkavat samat oireet eli kuume ja ikävät kipeät näppylät noissa kolmessa eri kohteessa. Olemmekin saaneet olla oikeastaan täysin terveinä koko reissumme ajan. Ainoastaan Ellopello on välillä kuumeillut hampaitaan. Viimeyönä oli isoveljen vuoro kärsiä. Poika rapsutti jalkojaan ja valitti suutaan koko yön. Sekä isä että poika viettivät siis yönsä hereillä ja aamunsa terveyskeskuksessa. Nyt poika nukkuu ja isä pesee Bobin kattoa haikaran katsellessa touhua pesästään. Molemmilla onkin kesälomansa viimeiset päivät käsillä. Yhdellä matka kohti etelää alkaa ja toisella matka ympäri Eurooppaa päättyy.

Putinpaniikki

Pelkään ampiaisia. Tiedostan pelkoni olevan ylimitoitettua ja käytökseni vain lisäävän riskiä tulla ampiaisen pistämäksi, mutta sydämeni heittää voltin aina kun ampiainen alkaa kiertelemään päätäni. Pahempaa vielä on kun ampiaiset tutkivat lapsiani. Nappaan heidät syliini ja kiiruhdan karkuun. Super Mario on näreissään aina nähdessään reaktioni. Hengitä syvään ja rauhoitu! Eilen sen ihanan järven rannalla yksi ampiainen hermostui Tontoniin ja pisti häntä käsivarteen. Onneksi paidan läpi ja onneksi juuri käsivarteen. Silti kyseinen episodi ei helpota oloani ja luultavasti pahentaa Tontonin ampiaispelkoa. Olen nimittäin onnistunut tartuttamaan kyseisen angstin pojallenikin. Isältään poika on saanut perimänä koirapelon. Ellopellolla on diagnoosina tähän mennessä vain muumifobia. Hän on selkeästi perheemme pelottomin henkilö, sillä muumeihin onneksi törmää suhteellisen harvoin.

Järkevämpää olisi varmasti pelätä Putinia. Uutisia ei oikeastaan kannata lukea. Tällainen mediaeristys jossa elämme on paras lääke putinpaniikkiin. Se mistä en ole tietoinen ei tapahdu minun maailmassani. Pyrin siis eräänlaiseen idiotismiin. Luen jatkossa vain ystäviltäni perimiä naistenlehtiä. Voi tietenkin olla, että liikaa niitä luettuani alan paniikinomaisesti analysoimaan esimerkiksi parisuhteeni tilaa tai leipomaan sarjatuotantona macaroneja. Tartutan lapsiini ihmissuhdeanalyysipakon ja he alkavat hiekkalaatikolta kotiin palattuaan pohtimaan mitä heidän kaverinsa kullakin teollaan tai kommentillaan pohjimmiltaan tarkoittivat. "Tönäisikö se poika minua koska ei arvosta panostani leikkipuistoyhteisössä vai koska hänen kotiolonsa ovat tällä hetkellä epävakaat, pitäisiköhän minun ottaa asia puheeksi vai jättää sikseen, olenko kynnysmatto jos en puolusta reviiriäni tai läheisriippuvainen jos koetan ymmärtää tönijää loputtomiin?"

Niinpä niin. Takaisin matkabloggailuun. Olemme Landskronassa. Ehdottomasti paras ruotsalainen kaupunki tähän mennessä! Tykkään! Täällä on jotenkin ihan omanlaisensa tunnelma. (Ruotsissa on muuten tosi paljon eri -köpingejä. Ne kaikki muistuttavat enemmän tai vähemmän toisiaan.) Landskrona on erilainen ja ihana. On uutta ja vanhaa. Sopivassa suhteessa puistoa ja kaupunkia ja paljon veneitä. Täällä tuoksuu meri. 

Ja vielä asiasta kolmanteen. Yksi asia joka Ruotsissa yllätti on ulkomaalaisten määrä. Välillä entisiä viikinkien jäkeläisiä saa oikein etsiä. Eilen tapasimme puistossa yhden arviolta kolmetoistavuotiaan montenegrolais-tytön. Hän tuli jututtamaan poikia kuultuaan heidän puhuvan saksaa. Tyttö oli oppinut saksankielen televisiosta. Ei siis muutaman turistifraasin vaan kielen! Minä rimpuilen edelleen artikkelien kanssa yli kahdenkymmenen vuoden saksan opiskelun jälkeen ja tämä lapsi keskusteli sujuvasti upealla aksentilla mieheni kanssa elämästään saksaksi, vaikka hänen Saksassa oleskelunsa oli rajoittunut automatkaan Saksan halki. Tyttö oli muutenkin ihanan iloinen, avoin, fiksu ja kaunis. Hänenlaisiaan tarvitaan maailmanpolitiikkaan. Ehkä tytöllä on edessään ura diplomaattina sovittelemassa tulevaisuuden Putinien aiheuttamia kriisejä. 

No-spoon-food

Kaunis aamu. Ikkunasta näkyy peilityyni pieni ruotsalaisjärvi. Se sama jolla pysähdyimme matkalla kohti Suomea ja jossa grillasimme ja näimme paljon paikallisia kalastusseuran jäseniä. Tällä kertaa saimme pitää järven täysin itsellämme. Parkkipaikalla ei näy yhtään farmarimallista Volvoa. Eilen illalla satoi. Onneksi grilliä varten on rakennettu pieni laavu joten makkaramme ja nenämme pysyivät kuivina. Tonton testasi Suomesta ostettuja uusia keltaisia kurahousujaan ja vihreitä kumisaappaitaan hyppien lätäköstä toiseen. Toimivat. Varpaarkaan eivät kastuneet. Ellopello olisi halunnut testata kurahousujaan nuotiossa, mutta en uskaltanut antaa hänen toteuttaa suunnitelmaansa. Riitelin myös kaikesta syömiseen liittyvästä hänen kanssaan. Poikani on edelleen erittäin itsenäinen ruokailija ja suostuu laittamaan suuhunsa vain maasta itse löytämänsä saaliin, ei mitään mikä tarjoillaan lusikalla. Onkohan kyseiselle dieetille joku nimi? "No-spoon-food"?

Kerrottakoon tähän vielä pieni tarina Suomen Turusta (onko niitä muuallakin?). Vietimme iltapäivää Turun linnan edustalla olevalla nurmikolla ja linnalle ilmestyi bussilasteittan aasialaisia turisteja ottamaan selfie-kuvia linnasta ja itsestään. Tai niin oli ilmeisesti matkanjärjestäjien idea. Tällä kertaa näiden kiinalaisten matkalaisten kameroiden muistikortit täyttyivätkin kuvista kahdesta vaaleakirharaisesta apinasta jotka spontaanisti päättivät ruveta esiintymään turistilaumoille. Isompi poika ajeli vihreällä pyörällään edestakaisin, teki akrobaattisia temppuja (silta maha alaspäin), irvisteli ja puhui englantia (helöy, äim Töntön). Pienempi luotti enemmän luontaiseen charmiinsa ja konttasi yksinkertaisesti turistilauman keskelle ja kiersi seurueen sylistä syliin. Salamat välkkyivät ja pojat loistivat innoisaan saamastaan huomiosta. Bussikuskilta oli mennä hermot kun hänen moottorin päristyksensä, merkkihuutonsa ja vihaiset ilmeensä eivät saaneet porukkaa siirtymään takaisin autoon. Tämä sama näytelmä toistui kahden eri seurueen kohdalla.

Näkemiin Suomi!

Ei nettiä, ei puheaikaa kännykässä, ei kavereita eikä valmiiksi katettuja pöytiä. Vain Bob, lapset, Super Mario ja minä. Back to the basics. Eilen olimme jopa niin alkukantaisia, että samoilimme metsässä keräten mustikoita ja polttopuita. Mustikat menivät suoraan suuhun ja polttopuut Aldin kestomuovikassiin. Tarkoitus oli tehdä nuotio ja paistaa lohta (ei sentään itse pyydettyä), mutta alkoikin sataa ja jouduimme pelastautumaan pyörien päällä lepäävään pesäkoloomme. Nyt polttopuut odottavat uutta mahdollisuutta leimahtaa liekkeihin jollain muulla taukopaikalla. Lohet on syöty. Mustikat olivat niin suuri hittituote, että niitä on löydettävä uudestaan. Ellopello, joka järestään sylkee ulos lähes kaiken mitä hänelle yritän syöttää, tuntui rakastavan mustikoita ja protestoi heti jos muutamat keräämani marjat eivät päätyneetkään hänen pieneen ammottavaan kitaansa.

Tänään emme menekään metsään vaan laaksoon - Muumilaaksoon. Olemme nimittäin Naantalissa. Tonton kuuntelee jatkuvasti pikkuserkuiltaan saamaansa muumi-CD:tä (kylläkin vain ensimmäistä biisiä). Toinen Bobissa usein raikuva CD on lapsuudenystävältäni saatu Rölli-kuunnelma. Niin kauan kun minulla vielä on vaikutusvaltaa, koetan ystävystyttää lapseni näiden omien suosikkisatujeni kanssa. En jotenkin lämpene noille Cars hahmoille tai Puuhapetelle. Voi kyllä olla, että nykylasten kuuluisi fanittaa jo jotakin aivan muuta ja Cars on jo aivan eilistä. Vaikutusvaltani aiheesen heikkenee tai katoaa kenties täysin Tontonin aloittaessa päiväkodin. Nyt kun vielä voin päättää, meillä katsellaan Nalle Luppakorvaa ja Muumeja.

Suomea on siis jäljelä enää muutama päivä. Pian on viimeinen tilaisuus ostaa karjalanpiirakoita ja muita Suomi-tuotteita. Ruotsista onneksi saa vielä mustikkasoppaa ja useimpia muita suomalaiseksi miellettyjä juttuja. Ja pian olemmekin jo Saksassa. Siellä kierrämme sitten Super Marion sukulaisissa ja istumme valmiiksi katettuihin saksalaispöytiin. Nyt on kuitenkin ihanaa elellä erokkoperheenä sinne asti.

Muumimaan jälkeinen päivä:

En ole päässyt laukaisemaan kirjoituksiani koneelta nettiavaruuteen niinpä jatkan tähän perään kuulumisilla Muumimaasta. Tonton oli haltioissaan. Hän hihkui ja hehkui. Kiersimme ihastelemassa muumilaakson nähtävyyksiä ja tapasimme Pikku Myyn ja kaikki hänen muumikaverinsa. Puistossa käyskenteli myös muutama Aasiasta karannut aikuinen muumifani. Mietin vähän tuota Muumimaan konseptia ja jotenkin se ei mielestäni ole niin taidokkaasti toteutettu paikka että se aikuista erityisesti viehättäisi. En nyt tarkoita etteikö Muumimaa olisi ihana lapsille. On se sitä! Mutta yksityiskohtiin voisi mielestäni panostaa enemmän, jos halutaan saada aikuisetkin haukkomaan henkeään ihastuksesta. No pääsylipputulot ovat varmasti mukavat näinkin.

Ellopello joka ei tunnu koskaan pelkäävän ketään tai mitään löysi puistosta erään karmivan otuksen - nimittäin Muumimamman! Oli vaikea suhtautua poikani kauhuun äidillisen huolehtivaisesti. Jotenkin minua vain nauratti. Tonton sen sijaan tenttasi Mammalta mitä hänellä on käsilaukussaan. Muumimaassa muumit eivät kuitenkaan ilmeisesti saa puhua (oletan heidän kuitenkin osaavan) ja vastausta ei kymmenennenkään kysymyksen jälkeen kuulunut. Ehkä lasten illuusiota ei haluta rikkoa "väärällä" äänellä. Minusta nämä mykät muumit ovat kuitenkin vähän friikkejä. En siis tavallaan ole niin ihmeissäni Ellopellon reaktiosta. Tonton totesi jälkikäteen, ettei muumeilla ollut ollenkaan suita - hän pysyi tarkastamaan asian helposti omasta perspektiivistään.

Nyt olemme Turussa viettämässä siestaa. Kävimme aamupäivällä Iittalan Outlet myymälässä ja ostimme itsellemme muutaman Fiskars veitsen ja Kaj Frankin juomalaseja. Super Mario on Suomen matkallaan syönyt lähes kaikki ruokansa Iittala astiastoista (kymmenien eri suomalaisperheiden luona) ja ihmettelee hieman suomalaisten intoa ostaa kaikki lautasensa samalta firmalta. Ehkä entisessä sosialistivaltiossa kasvaneen on vaikea käsittää miksi kaikki (minä mukaan lukien) haluavat omistaa saman näköisiä (muka yksilöllisiä) kuppeja ja purnukoita vaikka tarjolla olisi paljon muitakin valmistajia. Eihän tämä suomalaisten merkkiuskollisuus rajoitu vain Iittalaan vaan meillä verhot ostetaan kuuliaisesti Marimekolta (tai joskus jopa Vallilalta), talvihaalarit Reimalta, pyyhkeet Finlaysonilta, lautaset Arabialta, kumisaappaat Nokialta, kotitossut Reinolta, kattilat Hackmannilta ja puukot Marttiinilta. Jokaisesta suomalaiskodista löytyy Mariskooli ja Aaltovaasi. Siis alleviivaan vielä, että meidän kotimme ei ole mikään poikkeus. Ennen unikko-kuosi oli silmääni ihanan pirteä ja hipahtava. Nykyään siitä tulee lähinnä mieleen joku pikkukaupungin kunnanvirasto. Unikot ovat kaikkialla (myös meidän makuuhuoneessamme). Kamalaa! Ostin itse punaiset unikkoverhot ensimmäiseen omaan kotiini. En oikein enää kestä katsella niitä, mutta eihän verhoissani oikeastaan mitään vikaa ole, enkä siksi henno niitä poiskaan heittää. Saksassa unikot ovat jopa "yksilölliset ja pirteän hipahtavat". Kai. Saksalaiset eivät nimittäin suosi kuviollisia verhokankaita vaan käyttävät iästään riippuen joko läpikuultavia pitsiverhoja tai jotain hillittyjä IKEAsta ostettuja "näköesteitä". Pitäisikö kuitenkin juosta äkkiä poikien vielä nukkuessa jonnekin Vallilan putiikkiin ostamaan joku "oikeasti" "yksilöllinen ja pirteän hipahtava" kaupunkikuosi jollaiset tätä nykyä näkyvät valloittavan suomalaisia koteja?

Viimeinen päivä Suomessa

Eilen pojat virittelivät nuotion ja paistoivat meille makkaraa ja muurinpohjalettuja. Se oli päivän kohokohta. Päivän syvänne oli sopivan nuotio- ja parkkipaikan etsintä. Aurinko paistoi, pojat valittivat, jokainen tie johti vielä pienemmälle yksityistielle, jotka puolestaan johtivat jonkin länsisuomalaisen loma-asunnon pihaan. Tehdään hei vielä yksi U-käännös metsässä seitsenmetrisellä pyörällisellä keittiöllä! Lomatunnelmaa parhaimmillaan. Tonton oli muutenkin koko päivän pahalla tuulella. Kun on ensin viettänyt päivän Muumilaaksossa tuntuu varmasti turhauttavalata palata arkeen. Jopa äidin tukka ärsytti. "Ota pois tuo tukka!" oli poikani kommentti kun olin kerrankin laittanut jakauksen vasemmalle puolelle ohimoani ja sliipannut harvat hapseni hurjalla määrällä lakkaa ojennukseen sillä jakaus väärällä puolella päätä ei jostain syystä onnistu luonnollisin keinoin. Kyseessä oli kieltämättä ilmiselvä "bad hair day". Yritin jotain uutta ja erilaista. Tulos oli uusi ja "turhankin erilainen". Näytin blondilta Hitleriltä.

Juhlatunnelmissa

Sisareni opiskelijaboxi Helsingissä on toiminut tänä viikonloppuna äitini 60-vuotisjuhlien kulissina. Juhlistamme äitiäni muutaman viikon etuajassa vain perheen kesken. Poikien isomummo jota olemme nyt sopineet kutsuvamme pikkumummoksi on myös paikalla. Eilen teimme retken Suomenlinnaan jonka valitsimme kohteeksemme lähinnä sääennusteen perusteella. Siellä oli luvassa edes hitusen tuulta. Suomea hellii mieletön helleaalto.

Perjantaina meillä oli myös ohjelmassa hieman tahatonta draamaa sillä Super Mario lukitsi vahingossa Tontonin yksin makuuhuoneeseen. Tonton ei tietenkään itse osannut avata jäykkää lukkoa huoneen sisältäpäin. Siskoni poikaystävällä sattui olemaan avain juuri siihen huoneeseen ja hän oli töissä Hyvinkäällä. Siskoni oli jo soittamassa isännöitsijälle joka kuudenkymmen euron maksua vastaan olisi voinut tulla avaamaan oven yleisavaimella. Minä kuitenkin käskin odottaa vielä hetken ja huomasin toisessa kerroksessa sijaitsevan makuuhuoneen ikkunan olevan auki. Päätin siis kiivetä ylös parvekkeelle ja luikahtaa sisään ikkunasta. Lapsuusvuosinani olin jonkinsortin karvaton apina ja niitä taitoja hyväksi käyttäen onnistuin helposti tehtävässä. Poika oli pelastettu tyrmästään ja minulla on nyt tarina jolla elvistellä kiipeilytaitojani täällä blogissa.

Tänään ohjelmassa on taas hyvästien jättöä ja pyykin pesua. Hyödynnämme siskoni asunnon sähköjä läppärin ja muun elektroniikan elossapitoon ja täytämme juomapullomme hanavedellä. Huomenna olemme taas omillamme ja luulenpa, että seuraava kunnon "tankkauspiste" saattaa olla Ruotsissa tai Saksassa jollain leirintäalueella. Nettiyhteytemme on myös loppumassa, emmekä varmaan osta uutta nettikuukautta Suomeen vain ensiviikkoa varten. Olemme siis palaamassa camping tunnelmiin kunnes matkamme on edennyt Saksassa Super Marion sukulaisten luokse. Vaikka lomaa on vielä jäljellä viitisen viikkoa, tuntuu että matkamme lähenee loppuaan. Minä olen ehdottomasti nauttinut elämästäni enemmän kuin koskaan ja voisin hyvin jatkaa eloa asuntoautossa toiset puoli vuotta.  Vielä ei ole koti-ikävä iskenyt.

Kerrankin kuvassa koko perhe vanhempieni talon edustalla valmiina lähtöön kohti Helsinkiä.

Reipas saunoja

On vaikeaa yllättää ihmistä jonka kanssa on viettänyt yli kolmanneksen elämästään. Super Mario tuntee minut ja synnyinmaani läpikotaisin. Suomeenkin hän on tutustunut jo vuonna 2001 ja viettänyt siitä lähtien kymmeniä lomia luonani täällä Euroopan koillisnurkassa. Tänään hänen kulttuurillinen tietämyksensä laajeni kuitenkin hieman. Vietimme päivää Kumpulan maauimalassa. Aurinko porotti, lapset ilakoivat swingingpoolissa ja me hikoilimme. Kun tuli aika lähteä Bobiin päiväunille sanoin voivani ottaa ensinTontonin mukaan suihkuun ja saunaan. "Saunaan?" Kuka hullu menee saunaan kolmenkymmen asteen helteellä? Mieheni ei lakannut päivittelemästä tätä ilmiötä kotimatkalla. Hänen mukaansa sauna sopii oikeastaan vain talveen ja kylmiin kesäpäiviin. Minä kerroin saunan sopivan tilanteeseen kuin tilanteeseen. Vanhempi poikamme taitaa kuitenkin jakaa isänsä mielipiteen. Saunassa ollessamme Tonton huokaili ja halusi pois kuumuudesta mutta istui silti kiltisti vieressäni. Sanoin hänelle "sinä olet tosi reipas saunoja". Kipakka vastaus kuului: "en ole mikään reipas saunoja, olen Tonton Tonni, voidaanko nyt lähteä suihkuun". Okei, suihkuun siis... Ehkä saan jatkossa Ellopellosta itselleni paremman saunakaverin.

Toistan varmasti itseäni kun kirjoitan meidän nähneen tässä lähipäivinä paljon kavereita. Espanjassa elimme erakkoina ja nyt emme ole viikkoihin viettäneet päivääkään oman perheemme kesken. Vaikka miespuoleiset perheenjäseneni ovatkin kelvollisia seuramiehiä alkavat he olla lähellä täydellistä kilahduspistettä. Minua puolestaan ahdistaa tieto siitä, että jos nyt en tapaa jotain minulle tärkeää ihmistä, on seuraava mahdollinen tapaamisajankohta luultavasti vasta vuoden kuluttua, jos silloinkaan. Elämä on yhtä kompromissia ja valintaa perheen, ystävien ja oman itsensä välillä. Saksassa ei ole vastaavanlaisia pulmia. Ehdin kyllä näkemään ketä haluan ja poden ennemminkin seuran puutetta kuin aikapulaa. Olen myös vetänyt käsi krampissa mustikkapiirakkaa ja muita suomalaisia herkkuja naamaani niin, että mustikat alkavat pursota ulos korvista ja pullat näkyä vyötäröllä. Varmaan joku tapaamamme tuttava on epäillyt minun odottavan neljännellä kuulla kolmatta pellavapäätä perheeseemme. Miettikää siis tarkkaan ennenkuin alatte jakamaan elämäänne useamman eri maan välille. Aina on ikävä jotakin tai joitakin, eikä niin pitkää lomaa olekaan, että kaikkia itselleen tärkeitä ihmisiä ehtisi näkemään.

All inclusive hotelli

Eräänä iltana mummi kysyi Tontonilta nukkuisiko hän mielummin Bobissa omassa sängyssään vai mummin ja ukin vieressä. Tonton kysyi "ai mummin ja ukin hotellissako?" Tämä väärinkäsitys syntyi luultavasti siitä että edellisen kerran mummia ja ukkia tavattiin hotellissa Fuengirolassa. Poika luuli siis meidän parkkeeraaneen jonkinlaisen "all inclusive" hotellin pihaan. Ei ihme, sillä meitä on kohdeltu kuin hotellin VIP vieraita. Ei todellakaan ole tarvinnut itse kokkailla. Noustuamme meitä odottaa katettu aamiainen, lapset voi viedä "mini clubiin" viihdytettäväksi koko päiväksi, hotellissa on erillinen saunaosasto järven rannalla (pienen automatkan päässä), sotkut siivoaa joku toinen, hotellilla on personal shopper palvelu joka kyyditsee läheisiin outlet liikkeisiin ja maksaa vielä ostokset. Suosittelen tätä majataloa lämpimästi muillekin lapsiperheille! Tänään joudumme kuitenkin jättämään tämän viiden tähden hotellin palvelut ja palaamaan aikuiseen elämään huolehtimaan itse omista lapsistamme. Huoh, miten siihen enää kykenee? Onneksi pääkokki on herännyt aamulla paistamaan meille mukaan vietäväksi kaksi pellillistä mustikkapiirakkaa. Pitäisi varmaan jättää erityisen hyvä tippi henkilökunnalle...

Haloo Lappeenranta

Kävin yhden illan ajan elämässä entistä elämääni. Kaverini pyysi minua kanssaan Rakuunarokkiin Lappeenrannan linnoitukseen katsomaan Haloo Helsinkiä ja Cheekiä. En ole vuosikausiin käynyt kunnolla "ulkona". No eilenkin palasin kotiin kymmeneksi yhden oluen jälkeen, mutta hetken ajan fiilis oli kuitenkin sama kuin noin parikymppisenä. Tällä kertaa en vain millään olisi kestänyt oikeaa krapulaa. Ja hyvä olikin ettei tänään maksa toimi ylikierroksilla. Viimeyö oli nimittäin yhtä hammastenkiristelyä. Kirjaimellisesti. Ellopellon ensimmäinen ylähammas puski tiensä ikenen läpi ja sitä tehtiin tiimityönä läpi yön.

Haloo Helsinkiä katsoessa muistin vanhan toiveammattini "rokkarin". Minä olisin niin mielelläni huutanut välispiikkejä kitaran takaa punaisessa huulipunassa. Jostain syystä opo ei koskaan suositellut alaa minulle (ehkä johtuen täydellisestä epämusikaalisuudestani, jopa tahtiin taputtaminen on minulle haasteellista) ja päädyin viettämään työpäiväni hillitysti tietokoneen takana. Haloo Helsingin laulaja oli jotenkin niin ihanan rock. Yleisöllä oli hyvä ja riehakas tunnelma häntä katsoessaan. Ehdin kuitenkin myös pälyilemään ympärilleni etsien vanhoja tuttuja. Bongasin erään ala-asteen luokkakaverini ja hetken emmittyäni pujottelin hänen luoksensa kyselemään kuulumisia. Pojasta oli kasvanut mies ja miehelle oli elämän varrella syntynyt kaksi lasta. Mies kertoi tekevänsä työtä paskan kanssa. Olikohan se nyt sitten jotain jätteenkäsittelyä. Oli mukava nähdä häntä. Näin myös muutamaa muuta kummitusta edellisestä elämästäni ja myös joitain nykypäivän kavereita. Eräs jännä kohtaaminen oli kaverini kaveri joka lukee blogiani. Vähän kumma fiilis kätellä ihmistä joka tietää aika paljon minusta ja minä en mitään hänestä. Ehkä julkkiksilla on aina sellaista. Minun julkinen elämäni on tietenkin onneksi tosi rajallista ja tulee päättymään näpyteltyäni viimeisen blogitekstini joskus syksyllä.

Cheekin keikka oli illan kohokohta kaverilleni. Minä en ole suuri räpin ystävä mutta rehellisesti sanottuna tämä Jarehan vetää tosi hyvän lavashown. Mies oli energinen ja näytti nauttivan työstään ja yleisöstään. Minäkin heilutin kättäni ja hypähdin muutaman kerran käskettäessä. Sokka irti ja niin päin pois... Parasta minulle eilisessä oli viettää aikaa ystäväni kanssa. Oli hienoa oikeasti tehdä jotain, eikä vain muistella menneitä. Nyt on sitten uusia muistoja nauhoitettuna aivojeni sopukoihin. Minä, Lillan ja Cheek. Kesä, Aurinko ja Rock'n Roll.      

Tuhlaajapojan paluu

Tuhlaajapoika on palannut. Ei se toisaalta varmaan mitään pahimman luokan tuhlausta ollut. Jos lentolipun hinnalla saa noin hyvän mielen, niin reissu kannatti ehdottomasti. Äänensä Super Mario oli jättänyt Berliiniin. Onneksi lapset silti vielä tunnistivat vaikka tukkakin oli lyhentynyt. Pojat esittivät ensimmäisenä iltana kaikki temppunsa, eivätkä olisi malttaneet mennä sänkyyn ollenkaan. Tonton nukkui lopulta yön tiukasti isänsä kainalossa 80cm sängyssään. Aamulla herätessään hän sanoi "Isä, minä haluan näyttää sinulle suuren suuren hiekkalinnan" (saksaksi tietenkin). Siellä me siis kävimme eilen. Tonton pääsi myös possujuna-ajelulle ja istui veturissa riemusta kiljuen ja ohi ajaessaan meille vilkuttaen.

Pieni Ellopello on niin niukkaruokainen, että ihmettelen kovasti millä avaruuspölyllä hän oikein elää. Eilen asettelin jo ruokapaloja syötiksi lattialle, että jotakin olisi edes mennyt alas (toimi). Väkisin syöttämällä ruuan saa kyllä suuhun, mutta sieltä se vähän aikaa pyörittyään mätkähtää pitkää roikkuvaa kieltä pitkin alas lattialle. Nestemäinen ravinto onneksi kelpaa edelleen. Poika on kyllä muuten niin energinen, että saisin kai olla huoleti. Nyt hän on innostunut yksikätisestä (ja kaksi jalkaisesta) kävelystä ja viipottaa mummolassa huoneesta toiseen horjuvin askelin. Bobissa maksimi lenkki jää noin kahteen metriin eikä kävelyttäjiäkään ole jonoksi asti.

Minä puolestani kävin hurvittelemassa parilla paikallisella terassilla kaverini kanssa. Vaihdoimme juorut ja kuulumiset ja nauroimme tälle elämän menolle;  miehille, lapsille ja itsellemme. Yritin samalla kuikuilla näkyisikö satamassa tuttuja. Olen nyt maleksinut kaupungin vilkkaimalla "rantabulevardilla" viitisen kertaa enkä tunnu koskaan törmäävän sattumalta keneenkään. Ovatkohan kaikki entiset tuttavani vanhenneet tunnistamattomiksi, muuttaneet Helsinkiin vai piiloutuneet koloihinsa siksi ajaksi kun minä olen maisemissa? Tänään lähden korkokenkineni uusintakierrokselle pienille festareille. Super Mario on nimittäin ihmetellyt miksi olen ottanut mukaan kiilakorolliset sandaalit kun en niitä koskaan käytä. Nyt kun voin jättää lapset muiden vahdittavaksi ja kannettavaksi on mahdollista sellaiseenkin turhuuteen. Taidanpa laittaa ihan huulipunaakin!

Futisfanit

"Schland o Schland, wir sind von dir begeistert..." Soitin eilen yhdelle maailmanmestari Mariolle, en sille joka potkaisi voittomaalin, vaan sille joka oli kyseistä maalia varten matkustanut Berliiniin voidakseen katsoa sen tärähtämistä Argentiinalaisten verkkoon Brandenburgin aukiolla. Puhelimeen vastasi möreä-ääninen mies. Hauskaa oli ollut. Tai siis ne ensimmäiset yli sata minuuttia ei niinkään hauskaa vaan karmean jännittävää, mutta yksi-nolla-johdon jälkeen saksalaiset olivat riehaantuneet täysin. Kertasimme puhelimitse pelin vaiheet ja tunnelmamme kussakin tilanteessa. Kerroin poikien katsoneen pelin mummolassaan. Ilta venyi siis meilläkin pitkäksi. Ellopello halusi itsekin pelata jalkapalloa ja juoksi pienen vaaleanpunaisen muumipallon perässä ympäri olohuonetta. No mummi hieman avusti pientä palloilijaa pystyssä pysymisessä. Poika oli kuitenkin täysin lumoutunut lajista. Ei ollut mummilla asiaa istua hetkeksikään.

Olemme kasvattaneet rasvapeitteitämme talven varalle mummin mustikkapiirakalla ja mokkapaloilla. Aina kun mahassani ilmenee pieni vapaa kolo täytän sen välittömästi jollain herkkupalalla. Ukki on järjestänyt meille illoiksi rantasaunan ja olemme siis hikoilleet ja pulikoineet sydämemme kyllyydestä. Säät ovat olleet aivan mahtavat. Minulla on projektinani Bobin siivoaminen joka etenee verkalleen. On kuitenkin paljon mukavampaa köllötellä sohvalla vanhempieni passattavana. Poikien tätikin on paikalla eli lastenvahdeista ei ole pulaa. Täti on kuitenkin ihmetellyt miten on mahdollista pärjätä kahden lapsen kanssa yksin. Kumpikin vaatii jatkuvasti huomiota ja meteli yltyy hirmuiseksi jos jompi kumpi pääsee tylsistymään. Kävin äitini kanssa pyörähtämässä parissa outletissa (Lappeenrannasta löytyy monien suomalaismerkkien outletit venäläisiä turisteja varten) ja takaisin tullessani kuulin Tontonin heittäneen jonkinlaisen voltin Robinin Boomkah biisiä tanssiessaan. Ellopellokin oli hytkynyt innoissaan musiikin tahtiin. Täti oli kuitenkin helpottuneen oloinen voidessaan palauttaa ainakin pienemmän pojista syliini. Meidän kanssa hengailu ei taida kenellekään ainakaan vauvakuumetta aiheuttaa.

Super Mario ist ein Berliner

Kävimme nauttimassa Mäntyharjun kesätunnelmasta ja ystävistämme siellä. Pyörähdin myös mesenaatti-Ellopellon kanssa Taidekeskus Salmelassa ihmettelemässä suomalaisten taiteilijoiden maalauksia isompien poikien nukkuessa päiväuniaan. Harvinaisen moni teos sai taidearvostelusysteemissäni huimat kaksi pistettä (En osaisi itse tehdä ja laittaisin seinälleni). Pidin erityisesti Pekka Parviaisen ja Kia Taegenin maalauksista. Ellopello piti mielipiteensä omana tietonaan.

Mäntyharjun mökillä Super Mario pääsi upealle keskiyön veneajelulle. Aamulla herättyään han ajoi Bobin, minut ja pojat Lappeenrantaan ja jatkoi itse rautateitse matkaa Helsinkiin ja sieltä ilmateitse Berliiniin. Aika monta eri kulkupelia yhden vuorokauden aikana. Toivottavasti Saksan joukkue osoittaa yhtä suurta päättäväisyyttä ja intoa illan pelissä kuin heidän suurin faninsa. En varmaan oikein itse kestä katsoa peliä. Tiedän kuinka hermostunut perheemme pääsakemanni on. Pienemmät musta/puna/kulta (niin todellakin kulta - ei keltainen kuten voisi olettaa) väristen pelaajien kannattajat tuskin ovat moksiskaan päättyi peli miten päin tahansa.

Poikien ja heidän isovanhempiensa kanssa kävimme tänään lihapiirakalla ja vohvelilla Lappeenrannan satamassa. Tonton huomasi telineeseen kiinnitetyn pelastusrenkaan ja kysyi mitä sillä tehdään. Vastasin, että se heitetään avuksi jos joku tippuu veteen. "Missä se Joku nyt on?" kysyi Tonton. Vastasin että me olemme kaikki jokuja. Toisen joku on jonkun toinen.

Yllätyksiä

Voi olla hämmentävää kun menee kylään "isomummille" ja ovella vastaan kävelee omaa perusmummia pienempi mummi. Sellaisessa tilanteessa neuvokas kaksivuotias kiertää isomummilan kaikki huoneet ja palaa sitten ovelle kysymään missä se ISOmummi oikein on. Kun seuraavana päivänä menimme takaisin isomummilaan kysyi hän minulta milloin tämä kyseinen mummi sitten kasvaa isoksi kun ei sitä vielä ole.  

Super Mario hehkutti meidän olevan kulinaarisella savonmatkalla täällä sukulaisteni luona. Olen siinä suhteessa onnekas, että jostain syystä useimmat sukulaiseni ovat mestarikokkeja. Siis harrastusmielessä. Mutta ruoka maistuu aina. Mieheni haaveilee kai nyt omasta savustuspöntöstä. Olisihan se aika eksoottinen lisä parvekkeemme varustukseen. 

Super Mario on lähdössä spontaanille jalkapallomatkalle Berliiniin. Eilen aamulla herätessäni hän hehkutti minulle ostaneensa lentoliput Saksan sydämeen seuraamaan jalkapallon MM-finaalia omien maanmiestensä seurassa. Kerran elämässä tilaisuus kuulemma. Nyt tai ei koskaan! Argentiina on hänen mukaansa voitettavissa. Mitä näitä kaikkia perusteluja nyt olikaan. Voin kai paljastaa, etten ollut yksinomaan positiivisesti yllättynyt. Alan silti olemaan toipumaan päin. Varmasti upea reissu. Ja onhan se aivan eri kokoluokan elämys seurata finaalia screeniltä kadulla Berliinissä miljoonien muiden saksalaisten kanssa kuin Lappeenrannassa jossain hikisessä urheilubaarissa. Toivotaan että reissu kannattaa ja Saksa korjaa potin.

Tässä linkki edellisten MM-kisojen aikaiseen saksalaiseen nettihittiin. Opiskelijaporukka on uudelleen sanoittanut Euroviisu Lenan biisin. Schland o Schland

Jalkapallohuumaa

"Jalkapallo on yksinkertainen peli, jossa 22 miestä jahtaa palloa 90 minuuttia, kunnes Saksa voittaa." Jotenkin näinhän se klassikkolausahdus menee. Toivotaan tosiaan, että pitää paikkansa loppuun asti tuokin toteamus. Jalkapallo on oikeastaan ainoa asia, jossa saksalaiset tuntevat jonkinlaista isänmaahurmosta. Vuoden 2006 MM-kisat Saksassa kirvoittivat Saksassa keskustelua  esimerkiksi siitä onko OK viritellä Saksan lippu vaikkapa auton konepellille. Aiemmin tällainen olisi tulkittu aina negatiivisesti. Saksalaiset eivät nimittäin todellakaan tiristele kyyneliä kuullessaan kansallishymninsä tai kanna "Kiitos 1939-1945" T-Paitoja kuten jotkut suomalaiset tekevät. Isänmaallisuus on sotien jälkeen ollut siellä yksinomaan negatiivinen asia. Minusta on hienoa, että jalkapallon myötä saksalaisetkin pääsevät iloitsemaan saksalaisuudestaan kuten muutkin kansallisuudet tekevät. Super Mariokin alkaa pikkuhiljaa olemaan jalkapallokuumeessa. Hän on pysynyt kumman rauhallisena tähän asti, mutta viime yönä Bobiin astui aika riemastuneen oloinen mies. Hän oli katsonut Saksa-Brasilia matsia eräässä paikallisessa pubissa Varkaudessa. Mieletöntä! 

Olemme nyt sukuloimassa täällä savossa. Ajoimme tänne Kangasniemen kautta, jossa vierailimme kahdella eri mökillä. Oli kätevää kun meillä ikäänkuin oli oma mökkimme mukana, jonka tällä kertaa vain parkkeerasimme tavallista idyllisempään paikkaan. Söimme maukkaita suomalaisia ruokia, saunoimme ja uimme (kaikki muut paitsi "warmduscher" Super Mario). Tapasimme ihania ihmisiä - ennestään tuntemattomia sukulaisehdokkaita ja vanhoja ystäviä lapsuudesta. Meidät otettiin sydämellisesti vastaan molemmilla mökeillä ja tunsimme olevamme onnekkaista päästessämme nauttimaan Suomen suven kauneimmista päivistä niin upeisiin paikkoihin. Kävimme myös veneilemässä ja kiipesimme Hiidenvuorelle ihmettelemaan joko raivostuneen hirviön tai jääkauden hajoittamaa kalliota. Eilen pojat pääsivat pitkästä aikaa näkemään isomummoaan ja tänään olemme menossa tätini mökille saareen. Säätkin ovat suosineet meitä viimepäivinä. 

Puuttuvat sentit

Olemme nyt tavanneet viiden päivän ajan kaikennäköisiä kumminkaimoja ja kaverinsiippoja sun muita tuttuja (mukavia sellaisia tietenkin). Tampereella kiidimme tapaamisesta toiseen yksi lapsistamme toisessa ja makkarapaketti tai pieni tuliainen toisessa kädessä. Kävimme kaikki Särkänniemellä huvittelemassa ja Super Mario metsässä pyöräilemässä. Ehtipä hän kaiken tämän ja jalkapallon sohvaltakäsin seuraamisen välillä pelata yhden matsin futista itsekin ja tehdä hölkkäreissun Tampereen yökerhoissa. Kiirettä on siis pitänyt.

Nyt olemme siirtymässä kaupunkimaisemista metsään ja järven rannalle. Emme kuitenkaan rauhoittumaan, vaan aloittamaan Suomen kiertueemme virallisen mökkiosuuden. Ulkosuomalaisilla on varmasti muillakin samanlainen olo Suomessa käydessään. Muutaman viikon sisällä on tavattava ihmisiä koko vuoden edestä. Ihanaa, mutta todella sekopäistä. Saa nähdä kestämmekö tätä elokuun alkuun asti, vai rajoitammeko pikadeittejämme reissun loppua kohden. Aamupalalla kertaan päivän ohjelman miehilleni. Tänään kello se ja se tapaamme sitä ja tuota. Tunnen siis henkilön sieltä ja täältä.

Plussaa on aina jos paikalla on muita lapsia tai eläimiä. Silloin on helpompaa motivoida Tonton treffeille. Jos tapaamiseen ei saavu muita kääpiöitä, on tapaamispaikka ainakin optimoitava niin, etteivät alle metrin mittaiset perheenjäsenemme kyllästy ensiminuuteilla. Siksipä päädyimme sinne Särkänniemeenkin. Useimpiin huvipuiston laitteisiin oli kuitenkin pituusrajana juuri tuo metri. Tonton fiksuna poikana yritti kyllä vanhaa "nousen vain varpailleni" -jippoa, jonka laitteesta vastuussa oleva täti valitettavasti heti äkkäsi. Ei ollut asiaa pojalla siihenkään possujunaan. Pituusrajan motivoimana Tonton tyhjentää nyt aina lautasensa viimeistä murua myöten ja pyytää vielä lisää ruokaa. Hän on päättänyt kasvaa ennätysnopeasti ne puuttuvat sentit.

Kuvassa olemme jo melkein rantautuneet Suomeen. Muumio edessäni on Ellopello jolta puuttuvat vaadittavat goretex-vaatteet.

Sosiaalinen kolmannes on alkanut

Nyt on menossa reissumme sosiaalinen kolmannes. Kalenterimme on buukattu täyteen tapaamisia ystävien ja sukulaisten kanssa. Olemme viettäneet pari päivää ystäväperheen luona Tampereella. Heillä on ihana syksyllä kaksi vuotta täyttävä pieni Emil poika, joka täydensi omia poikasiamme niin, että yhdessä he olivat kuin vaalea version Daltonin veljeksistä. Kaikki kolme poikaa olivat syntyneet aika tasan vuoden välein. Sekä Tonton, että Ellopello olivat haltioissaan saadessaan lainata Emilin leluja. Autossa meillä on vain hieman dubloja ja muutama helistin Ellopellolle. Illalla Ellopello nousi parikymmentä kertaa ylös sängyssään ja kikatteli vain hysteerisenä. Hän sai Emilin luona kokeilla pieniä kärryjä, jota toimivat ikäänkuin rollaattorina pojallemme, niin että hän sai illuusion kävelemisestä ilman tukea. Muutenkin kuopuksemme on viimepäivinä oppinut hurjasti lisää uusia taitoja. Nyt hän taputtaa kaikille omille onnistumisilleen ja heiluttaa topakasti päätään kun häntä kielletään tekemästä jotain.

Tonton puolestaan kyselee nykyään päivittäin voitaisiinko jo lähteä takaisin Müncheniin. Hän haluaa jatkuvasti kuulla ketä kaikkia siellä asuu ja mitä kaikkea meillä on asunnossamme. Pelkää varmaan unohtavansa jos matka jatkuu liian kauan. Toisaalta poika on innoissaan, koska olemme matkalla mummin ja ukin luokse. Aikakäsitys on alle kolmivuotiaalla tietenkin hieman erilainen kuin meillä aikuisilla. Niinpä kaikki mitä tapahtui menneisyydessä tapahtui "eilen" ja tulevaisuus on kaikki "huomista". Jos sanon, että tänään menemme leikkipuistoon, niin hän tuohtuu ja sanoo "ei tänään vaan nyt". Carpe diem. Tartu hetkeen!

Porin tori

Porin tori on yksi ankeimmista koskaan näkemistäni toreista. Sen voisi kuvitella jonnekin entiseen neuvostotasavaltaan. Tämä on siis vain minun subjektiivinen näkemykseni, sillä Tontonin mielestä Porin tori on yksi Suomen ja kenties koko Euroopan merkittävimmistä ja arkkitehtoorisesti mielenkiintoisimmista toreista. Sieltä löytyy nimittäin Angry Birds leikkinurkka. Sieltä liukumäen alta meidät neuvottiin Kirjurinluodolle, josta löytyy aivan mieletön leikkipuistokeskittymä. Pellehermannin puisto on aikuisillekin viihdyttävä alue. Kirjurinluodolle kannattaa melkein ajaa kauempaakin. Meidän onneksemme siellä olivat myös palokuntalaiset esittelemässä lapsille kalustoaan. Tonton pääsi minikokoisen paloauton rattiin ja letkunvarteen sammuttamaan "palavaa kerrostaloa". Minä turisin aikani erään VPK-naisen kanssa. Hän oli viettänyt kymmenisen vuotta elämästään ulkomailla ja rakastunut sitten suomalaiseen mieheen ja palannut kotimaahan. Häntä ahdistivat Suomessa juuri samat asiat kuin minuakin. Ilmasto ja puuttuvat ihmiset. Pohdimme asiaa monelta kantilta. Vaikka aurinko välillä paistaakin, ammottavat kadut ja kuppilat (Keski-Euroopan menoon tottuneen silmään) tyhjyyttään. Ihmettelimme yhdessä missä kaikki oikein lymyävät, kunnes pääsimme lopulta yhdessätuumin ratkaisuun: Suomalaiset ovat kaikki Prismassa! Se on totta. Prismasta löytyy aina populaa, oli sää, viikonpäivä tai kellonaika mikä tahansa.

Ne ihmiset joihin olemme täällä Länsi-Suomessa törmänneet ovat olleet todella avoimia ja ystävällisiä - jopa puheliaita! Super Mario on hänkin moneen kertaan todennut suomalaiset mainettaan huomattavasti ekstroverteimmiksi. Hän sanoo jatkuvasti "on ihanaa olla täällä Suomessa". Minäkin olen iloissani vaikka olenkin kulkenut kesäkuun lopun päivinä pipo päässä ja vaelluskengät jalassa pysyäkseni lämpimänä. Kun sää tästä vielä paranee on Suomi suoranainen lomaparatiisi asuntoautoilijoille.

Aamut eivät Tontonin mielestä ole ihmiselämän parasta aikaa.

Raippaluoto

Ensimmäiset päivät Suomessa vietimme Vaasan seudulla. Ajoimme maailmanperintölistalle päässeelle Kvarkenille. Merenkurkun saaristossa on näkyvissä sama jääkauden jälkeinen maankohoaminen kuin Ruotsin puoleisella Höga Kustenillakin. Olemme nyt reippailleet pienet kierrokset kummallakin puolella lahtea. Ruotsissa kiipesimme korkealle mäennyppylälle ja Suomen puolella teimme Raippaluodolla pienen vaelluksen metsässä ja meren rannalla. Raippaluodon vaellusreitti lähti Svedjehamnin kalasatamasta jonne edellisiltana olimme saapuneet. Satamassa oli romanttinen vanha suolaamo, jossa paikalliset tanssivat suomenruotsalaisen humpan tahtiin. Luontopolun varrella oli myös tähystystorni josta saimme ihailla näkyvää merimaisemaa ja lintuja. Pojat pysyivät ihmeen hyvin vauhdissa mukana. Jopa Super Mario, jonka etenemistä oli hidastamassa täysi reppu, niskassa keikkunut Tonton ja Tontonin pyörä, joka ei aivan soveltunut kivikkoisessa maastossa ajamiseen. Minulla oli kantorepussa mukanani Ellopello, mutta koska olen nyt neljän kuukauden ajan kantanut häntä lähes päivittäin rinnallani, en juurikaan edes huomaa lisälastia. Teoriani mukaan ihminen jaksaa kantaa vaikka härkää jos vaan sinnikkäästi nostelee sitä päivittäin vasikasta alkaen. No, mitään tieteellistä todistusperää en väitteelleni ole vielä löytänyt. Luulenpa, että Ellopellokin siirtyy pian omien jalkojensa kannettavaksi. Hän osaa nimittäin jo seistä ilman tukea kunhan ei itse vaan huomaa "tukensa" olevan esimerkiksi vain kädestä toiseen siirtyvä legopalikka.

Viimeyön vietimme Kristiinankaupungissa. Parkkeerasimme illalla rauhallisen näköiselle parkkipaikalle paikallisen K-Marketin eteen. Emmepä arvanneet joutuvamme pikkukaupungin p....ralliliikenteen solmukohtaan. Aukiolla harjoiteltiin skandinavianslippejä ja kaasuteltiin edestakaisin aamuyön tunneille. Tämä ralliperinne on jotain niin perisuomalaista, etten ole vastaavaa koskaan missään muualla päässyt todistamaan. Ajetaan vaan ympyrää kaupungin ainoalla keskuskadulla. On kai niin kylmä, ettei ulkona muuten voi liikkua ja mistä sitä tietää vaikka autosta bongaisi jonkun böönan, joka uskaltaisi kyytiinkin. Perheemme kärsii muutenkin aikaerosta ja paheellisesta elämäntavastamme johtuvasta kroonisesta jet lagista jota tämä yötön yö ja valvotut tunnit jalkapalloa katsoen (tai miestä pallobaarista kotiin odottaen) eivät tunnu auttavan. "Onneksi" syksyllä voimme totutella normaalimpaan lapsiperherytmiin pikkuhiljaa. Näyttää nimittäin siltä, ettei Tontonille ole luvassa minkäänlaista päiväkotipaikkaa Müncheniin palattuamme. Olemme saaneet yksinomaan hylkääviä päätöksiä kaikkiin tarhapaikka-aneluihimme.

Suomi

Suomi. Olemme Suomessa! Suomi! Luovutimme, emmekä ajaneetkaan Haparannan kautta Rovaniemelle. Yöttömät yöt ovat täällä etelämpänäkin ja joulupukkia näkee ensi talvena. Ajaminen oli muuttunut työksi ja lomafiilis alkoi olla kadoksissa. Oli parempi valita oikotie ja alkaa nauttimaan taas matkanteosta. Otimme siis lautan Umeasta Vaasaan. Saimme ihailla Merenkurkun saaristoa yksin laivan kannella keskiyön valossa. Maagista. Nyt olemme Vaasassa ja kiire on kadonnut. Seuraavaksi ajamme luultavasti rannikkoa pitkin etelää kohden. Seuraava pidempi pysähdys tulee olemaan Tampereella missä meillä on kavereita moikattavana. 

Eilen Vaasan torilla melkein itkin liikutuksesta. Vaasalaiset olivat jotenkin niin ihanan nukkavieruja. Pienen torikahvilan edessa soitti kaksihenkinen bändi. Paikalliset istuivat lippalakeissaan ja tuulitakeissaan muovisilla puutarhatuoleillaan ja kuuntelivat agentshenkistä hieman melankolista rautalankamusiikkia. Ihmiset olivat totisen näköisiä, mutta silti hyväntuulisia. Super Mario joi kupin kahvia, ja minä imin itseeni suomitunnelmaa. En ole koskaan ennen ollut Vaasassa ja silti tuntui kuin olisin tullut kotiin. 

Pakkoruotsi

Ruotsi on kiva maa. Jokainen maa on rikkaus ja portti muihin maihin ja niin edelleen, och så vidare,  mutta hei, pikkuhiljaa alkaa jo riittämään! Matka vaan jatkuu ja jatkuu ja kilometrit taittuvat, mutta Haparanda ei tunnu olevan yhtään sen lähempänä kuin muutama päivä sitten. Tuntuu samalta kuin perus Jampasta joka on kuusi vuotta ruotsia opiskeltuaan motivaation puuttuessa edelleen jumissa alkeissa. Alkuun niin mukava tutustumisretki naapurimaan kulttuuriin alkaa jo muistuttamaan pakkoruotsia. Tuli tässä mieleen kuinka eräs sinikeltaisen joukkueen edustaja juhannusjuhlilla sanoi minulle "Teillähän on siellä Suomessa mahdollista opiskella ruotsia." Niin, onko se nyt sitten "mahdollisuus" vai pelkkä pakko? Aiommekin anoa tänään vapautusta tästä aherruksesta ja kysäisemme Wasalinesilta ottaisivatko he meidät kyytiin, vai onko netissä mainittu ajoneuvon korkeusrajoite ehdoton este vapaaehtoiselle pakkoruotsista poistumisellemme. Pahoin pelkään ettei pakkoruotsista niin vain karata. Ruotsalaiset pitävät meidät hellässä mutta tiukassa otteessaan. Kuka täältä punavalkoisten puutalojen, kanelipullien ja Volvojen täyttämästä paratiisista edes pois haluaisi? Toisaalta prinsessa Madeleinekin on kuulemma taas päässyt karkuun, miksemme siis mekin?

Ruotsalainen juhannus

Olen viettänyt ruotsalaista juhannusta parinkymmenen ruotsalaisen ja muutaman ulkomaalaisvahvistuksen kanssa Gräsöllä. Pieni kulttuuriantropologi minussa oli täpinöissään saadessani seurata naapuriheimon kesäjuhlariittejä. Ohjelmaan ei kuulunut kokko, sauna, eivätkä edes reippaat puukkotappelut. Kiersimme ensin metsässä vastaamassa pikkutuhmiin juhannusvisakysymyksiin. Sitten pelailimme pallopelejä pihanurmella, josta siirryimme vanhaan latoon upean juhannusbuffetin ääreen.

Tarjolla oli lammasta, coleslaw salaattia, lohirullia, uusia perunoita, meloni-brie salattia ja itseleivottuja sämpylöitä. Kaksi pitkä pöytää oli koristeltu keltaisin pöytäliinoin ja sinikeltaisin serpentiinein. Jokaisen eteen oli laitettu snapsilaululehtinen, josta kukin vuorollaan esilauloi mieleisensä viisun. Ruotsalainen isäntä ei tiennyt saavansa suomalaisen kuokkavieraan ja lehtisessä oli ilmeisesti vitsinä myös suomalainen snapsilaulu jonka sanat menivät näin: "nu".  Snapsilaulut siivettivät muuten hillityn asialliset ruotsalaiset riehakkaaseen humalatilaan, jonka etenemistä en valitettavasti voinut jäädä seuraamaan enää iltakymmenen jälkeen, jolloin poistuin poikasteni kanssa takavasemmalle. Super Mario kömpi takaisin Bobin uumeniin joskus puoli neljän maissa. Pitääkin kysellä häneltä lisähavaintoja ruotsalaisista juhannusmenoista jahka hän herää.

Ruotsalaiset olivat koleasta säästä huolimatta tyylikkäitä mökkeilijöitä, kukaan ei hiihdellyt crocseissa ja verkkahousuissa. Joku naisista oli väsännyt itselleen kukkaseppeleenkin. Puhuttiin vaihtoehtoisista energiamuodoista ja Alexander Stubbista. Jollain oli mukanaan lentävä helikopterivideokamera. Miehen vaimoke kehui siippansa olevan pian koko Ruotsin tunnetuin minihelikopterivideokuvaaja. Me muut ihastelimme kauko-ohjaimen ruudulta näkyvää ruotsalaista merimaisemaa ja tämän lentäjä-ässän kauko-ohjaustaitoja. Eräs vieraista ajeli pyörällään ympyrää pihamaalla ja irvisteli muille juhlijoille. Hän ei ollut ruotsalainen kylähullu vaan oma rakas poikani.

Linnasta linnaan

Näyttäisi tulevan perinteinen juhannussää tänne Ruotsiinkin. Onneksi on toimiva lämmitys eikä telttamajoitusta. Onneksi on myös kumisaappaat minulle, kurahousut Super Mariolle ja lapsille kellukkeet. Olemme onnekkaita monella tapaa.

Eilen ajelimme linnasta linnan kautta linnaan. Ja nyt siis heräilemme täällä yhden linnan pihalla. Olemme matkalla kohti Uppsalaa. Tukholman ruuhkat nähtyämme päätimme jättää kaupungin niille joiden on sinne mentävä. Mehän voimme mennä minne lystäämme ja nyt lystäämme siis sinne Uppsalaan. Super Mariolla on siellä yksi espanjalainen kaveri jota moikkaamme matkalla kohti pohjoista. Mietin tässä juuri mitä tekemistä keksimme lapsillemme sadepäiviksi. Onneksi Ruotsissa on varmaan useita IKEAn myymälöitä. Niissä on ilmaisia sisäleikkipaikkoja ja ruotsalaista ruokaa.

Eilen erään linnan pihalla oli aikuisten maksullinen leikkipaikka. Linnassa järjestettiin team building tapahtumia. Lounasta syödessämme saimme siis seurata kuinka kirjanpitäjä-Björn heitti laskentapäällikkö-Ulfille palloa alapompun kautta. Henkilöstöpäällikkö-Kajsa ohjasi lempeästi johdon sihteeri-Emmaa, joka silmät sidottuna kiersi rataa, josta hänen piti poimia käteensä keiloja. Päivän jälkeen kaikki tuntevat olonsa hirvittävän motivoituneiksi ja hyödyntävät kaatumisleikeissä kasvatettua luottamusta toisiinsa toimisto-olosuhteissa. Kopiokoneen äärellä on kiva muistella kuinka Stefan ja Britta törmäsivät toisiinsa sokkoleikissä ja mötkähtivät niin hulvattoman hauskasti pinoon vihreälle nurmelle. "Oj det var ju jätte roligt!".

Gripsholm

Olemme nyt Tukholman lähellä sijaitsevassa Mariefredissä Gripsholmin linnan edustalla. Tänne päädyimme koska Super Mario halusi nähdä Kurt Tucholskyn linnan mukaan nimetyn romaanin tapahtumapaikan. Hän on lukion äidinkielenkurssin päätöstyönään kirjoittanut analyysin kirjasta. Super Mario ei ole ainoa Tucholskyn perässä paikalle saapunut; tämä kaupunki vilisee saksalaisia. Linnassa heitä oli tänään varmasti puolet kävijämäärästä. Silti linnan myymälässä tarjolla oleva kirjallisuus on yksinomaan ruotsiksi. 

Gripsholmissa on näytteillä sekä eurooppalaisten kuninkaallisten muotokuvia, että nykypäivän suurten ruotsalaisten muotokuvia. Nämä linnan seiniltä turisteja tuijottavien edesmenneiden kuninkaallisten naamat olivat suorastaan pelottavan paljon toistensa näköisiä. Ulkonevat silmät, suuri nenä ja olematon leuka. On ehkä ihan terve ilmiö, että nykypäivän siniveriset hakevat puolisonsa muualta kuin omista serkuistaan. Sen verran sukurutsaisen oloisia nämä pitsikauluksiset kruunupäät minun silmääni olivat. Tuoreemmat ruotsalaiset merkkihenkilöt olivat onneksi heterogeenisemmän näköisiä. Olof, Astrid ja Zlatan ovat kukin vaikuttaneet ruotsikuvaan maailmalla ja siten ansainneet paikkansa linnan all stars galleriassa.

Zlatanista on hyvä vetää aasinsilta jalkapalloon. Saksa on aloittanut MM turnauksen hienosti murskavoitolla Portugalista. Olen loogisesti saksalaisten poikien äitinä Saksan kannattaja minäkin. Etsimme kuumeisesti kuppilaa joka näyttäisi pelin ja lopulta päädyimme arabien pitämään pizzeriaan. Täällä minäkin jouduin ensikertaa käyttämään ruotsinkieltäni. Oli jotenkin hirvittävän vaikeaa olla sanomatta por favor joka väliin. 

Matkaseurueemme pienin on kärsinyt öisin kuumeesta ja hammassärystä. Ellopello kiertää makuusoppeamme ympäriinsä ja asettuu lopulta mahani tai pääni päälle nukkumaan. Minä koetan sitten maata siinä hievahtamatta, ettei itku ja valitus jatkuisi. Päivisin poika on silti ihmeen reipas. Ensimmäiset viisi sekuntia seisomista ilman tukea on jo todistettu.  

Aamulla kello oli jo puoli kymmenen kun päätin herättää miespuoliset perheenjäseneni autoradion ja rockmusiikin avustuksella. Vartin kuluttua nuorin miehistä sai vaivoin nostettua päänsä tyynystään, seuraavan vartin ajan nostin tasaisesti volyymia, mutta isoveli ja isä vain jatkoivat uniaan. Kymmeneltä aloin jo ärhennellä, että eikö nyt olisi jo aika nousta. Pojat ovat isänsä tapaan erittäin aamu-unisia. Luulin että tällaisia ongelmia on vain teini-ikäisten vanhemmilla. Yleensä kaverini valittavat lastensa nousevan ylös kukonlaulun aikaan.

Ruotsi jatkuu

Ruotsi, oi ihana Ruotsi! Saat melkein anteeksi senkin kerran kun itkin vuoksesi erästä jääkiekon olympiafinaalia katsossani. Olen suorastaan hurmioitunut. Täällä on kaupassa kunnollinen leipäosasto. Tarjolla on jopa Fazerin ruispaloja! Olimme Super Marion kanssa einestaivaassa eräässä paikallisessa supermarketissa. Perunasalaattia, hernekeittoa, sitä ruisleipää tietenkin, punajuurisalaattia, mustikkasoppaa. Ihan mitä ikinä osasin toivoakaan. Maisemat ovat samanlaiset kuin Suomessa. On järviä, puutaloja, metsätunneleita.

Toissapäivänä satuimme parkkeeraamaan erään paikallisen "Kouvolan" keskusaukiolle. Pikkuhiljaa parkkipaikka täyttyi äärimmilleen ja viereinen puistoon kerääntyi hieman alle parikymppsiä nuoria joilla ilmeisesti oli joku juhlagaala alkamassa. Oi miten kauniita he olivatkaan pitkine juhlamekkoineen ja mustine pukuineen. Hiuksia oli letitetty ja nutturoitettu ameriikan malliin. Mekot kimaltelivat kesäauringossa. Nuoret hehkuivat elämäniloa. Heitä kuvattiin ja tuijotettiin. Me arvostelimme linnanjuhlien tapaan heidän pukeutumistaan ja pohdimme riviin kuvattaviksi järjestäytyneiden nuorten tulevaisuuden näkymiä. Joukosta erottui teinifilmeistä tutut stereotyypit. Oli luokan friikit yhdessä ryppäässä. Priimustyttö silmälaseineen varovaisen huonoryhtisenä. Voittajatyyppi leveine harteineen juuri sopivan viileän hymynsä kanssa. Hänellä oli jo selkeä urapolku nähtävissä jonkun keskikokoisen firman hallituksessa. Oli ruskettunut tervehenkinen urheilijatyttö ja luokan suurisilmäinen kaunotar joka hymyili salamavaloissa. Heillä oli kaikilla maailma avoinna. Nyt on heidän aikanse tehdä ratkaisuja jotka vaikuttavat siihen mitä heidän elämänsä näyttää minun ikäisenäni. Opiskelupaikka ja sopiva puoliso. Onnea matkaan ajattelin!

Oma matkamme kuljetti meitä erään järven rannalle, jossa vietimme noin vuorokauden. Järvi oli pieni mutta syvä ja kalaisa. Sen rannalla oli useita pikkuruisia laitureita, paikallisen kalastusseuran rakentama mökki ja yleiseen käyttöön tarkoitettu laavu jossa mekin grillasimme iltapalamme ja lounaamme. Ympäröivä metsä oli ihana mäntymetsän ja koivikon sekoitus. Järven ympäri kulki neulasten pehmustama polku, mustikan raakileet odottivat myöhempää kesää. Aurinko paistoi, me rakensimme käpylampaita, Tonton tepasteli rantakaislikossa ja minun sieluni lepäsi. Aamupäivällä järvelle ilmestyivät kalastusseuralaiset perheineen farmarimallisine Volvoineen. Oli uskomattoman kotoisaa kuinka he aktiivisesti väistivät katsekontaktia kanssamme ja olivat kuin meitä ei olisi ollutkaan. Jos kävelimme metsäpolulla vastaan vastasivat he kyllä "hej" hihkaisuumme, mutta muuten olimme heille ilmaa. Tältä ulkomaalaisista varmasti tuntuu Suomessa. Sama aktiivinen muuallepäin tuijottelu on jatkunut bensa-asemilla ja leikkipuistoissa. Hienoa, me suomalaiset emme olekaan maailman ainoa introverttikansa! Ei täälläkään halata vastaantulijoita.

Nyt olemme Jönköpingissä. Illalla täällä oli jonkinlainen ruotsalainen "schlager" tapahtuma. Leikkipuistossa Tonton pääsi paikallisten lasten kanssa minikaruselliin. Kävimme ostamassa lisää leipää ja jonossa takanamme seisoi nolostunut tiukkaan kokovartalohaalariin pukeutunut zombie. Hän ja hänen munkkikaverinsa olivat matkalla joihinkin teemabileisiin. Mukava kesäilta kaupungissa. Ruotsi on kiva maa.

(Kun lataan tämän nettiin olemme jo jossain ihan muualla)  

Heja Sverige!

Tanskassa on siis jättiläismäisiä siltoja ja yksi niistä avitti meidät Ruotsiin sadan euron maksua vastaan. Täällä me nyt olemme eräällä leirintäalueella järven rannalla. Eilen pesimme neljä koneellista pyykkiä. Vaikka emme olekaan niin nökönuukia pienten tahrojen suhteen syntyy likapyykkiä kahden pikkukaverin kanssa reilunlaisesti. Pelastuksemme ovat kuitenkin olleet vauvojen kosteuspyyhkeet. Niitä voin suositella aikuisillekin matkalaisille. Pyyhkeillä puhdistuvat ihmiset, vaatteet, huonekalut, lattia, kengät (käy melkein lankkauksesta) ja auto. Silmämeikin poistoon pyyhkeet ovat suorastaan loistavia, ei tarvitse mitään muita aineita eikä edes vettä. Meillä näitä kuluu mielettömiä määriä.

Niin, Ruotsi. Rakasttettu ja vihattu naapurimme. Olen aika innoissani saadessani viettää täällä nyt enemmän aikaa kuin ruotsinlaivalta heitetty krapulainen vilkaisu Tukholmaan. Ruotsiin liittyy jotenkin niin paljon kaikenlaisia ajatuksia. Suomea vastaan useimmiten voitetut jääkiekkopelit tietenkin, heidän maailmalla suosittu popmusiikkinsa, kauniit ja rohkeat kuninkaalliset, Olof Palme ja muut sosiaalidemokraatit, Peppi Pitkätossu ja Nils Holgersson, "ruotsalaiset lihapullat ja korvapuustit", IKEA ja HenkkaMaukka... Lista on loputon. Ruotsalaiset osaavat ja menestyvät hymyissäsuin samalla kun suomalaiset kiroavat vieressä perkelettään. Aku Ankka ja Hannu Hanhi, isoveli ja lillebror, onhan näitä vertauksia. Sen verran alemmuskompleksista kärsin minäkin, että olen useampaan otteeseen ollut näreissäni jonkun ulkomaalaisen sanottua "Aah, you are from Finland, I've been to Stockholm once!". Enhän minäkään koskaan sano Espanjalaiselle käyneeni kerran Roomassa. Noniin ja sitten on Skandinavia ja Pohjoismaat erittely. Onko Suomi osa Skandinaviaa? Olenko minä skandinaavi? Haluanko minä olla skandinaavi? Voi tuska, Ruotsissa ei voi ollenkaan relata kun joutuu työstämään näitä kansallisia kompleksejaan.

Kööpenhamina

Kööpenhamina on kiva kaupunki. Ellopello rakastaa Kööpenhaminaa niin paljon, että söi kokonaisen kaupunginosan kartalta. Lastenvaunuissa oli tarjolla rusinapullaa tai Kööpenhaminaa ja poika valitsi jälkimmäisen. Nyt meillä ei enää ole asiaa kaupungin luoteisosiin. Tonton puolestaan pääsi katsomaan elämänsä ensimmäistä marionettiesitystä. Hän valitsi itselleen paikan eturivistä paikallisten päiväkotilasten seasta ja istui koko näytöksen ajan kiltisti hievahtamatta. Me vanhemmat ja pikkuveli istuimme taempana ja nautimme esityksestä mekin. Kävimme myös ihmettelemässä Christianian hippikommuuni kaupunginosaa. Tuli ajatus, että olisimme olleet paikasta enemmän innoissamme kuusitoistavuotiaina. Nyt lastenvaunuja työnnellessä olimme ehkä väärässä paikassa väärään aikaan. Jokatapauksessa mielenkiintoinen alue. Muutenkin Kööpenhamina on mukava paikka. Kiva pohjoismaisen-eurooppalainen tunnelma. Tanskalainen design on kaunista ja ihmiset näyttävät hyviltä. Vastaan tulee useita komeita viikinkejä, joilla on vaaleat hiukset ja tumma iho. Silmien sininen väri jotenkin maagisesti korostuu rusketusta vasten. Miehet ovat pukeutuneet hyvin ja näyttävät vakavilta. Samoin naiset. Naisetkin ovat kauniita ja tyylikkäitä ja vakavailmeisiä. Kel onni on se onnen kätkeköön taitaa olla paikallinen motto. Aivan kuin katu olisi muotinäytöksen lava. Kaikki kahvikupista lähtien on järjettömän kallista. Minua myös häiritsee jatkuva valuutan kanssa pelaaminen. Pitäisi olla parempi kertotaulussa.  

Tanska

Terveisiä Tanskasta! Oikeastaan emme ole nähneet vielä Tanskasta muuta kuin Saksaan johtavan tien. Koska lautta rantautui aivan Etelä-Tanskaan päätimme koukata Saksan puolella tankkaamassa kaasupullomme. Kaasupullot ovat siinä mielessä takapajuisia kapistuksia, ettei niillä ole mitään kunnollista eurooppalaista standardia, vaan jokaisella maalla on omanlaisensa pullot. Tämä vaikeuttaa tietenkin meidänkaltaisten kiertolaisten menoa. Vaikka syötävää onkin yllinkyllin saatavissa Skandinaviassa, on hintataso Saksaan verrattuna sen verran tyyris, että tankkasimme kaappimme täyteen ruokaa ja erityisesti juomaa täällä rajalla. Täältä löytyy samantapaisia rajakauppoja kuin Suomen ja Venäjän raja-asemilla.

Vaikka meillä olikin kauniisti sanottuna eriävät käsitykset tarvittavan suklaan ja kalasäilykkeiden määrästä, olimme lopulta molemmat tyytyväisiä omiin ostoksiimme. Salmiakkiakin olisi ollut tarjolla, mutta päädyin lopulta ostamaan vain lakritsipiippuja, joita tarjosin myös Tontonille. Hän oli haltioissaan. Super Mariota yökötti jo hajukin. Hän oli sen sijaan vastuussa juomahankinnoista ja ilmestyi automme ovelle hakemaan minua ja kallisarvoista suomalaista passiani kassalle. Kassaneiti oli kieltäytynyt myymästä pantittomia tölkkejä saksalsaiselle ja sanonut tarvitsevansa pohjoismaalaisen ostoksia maksamaan. Mieheltäni oli kuulemma kulunut hetki kunnes oli tajunnut löytävänsä helposti omasta autostaan yhden sellaisen.

Aamu 2 Tanskassa: Nyt olemme nähneet Tanskaa jo vähän enemmän vaikka kerrottakoon, että kommentoin yhdessä vaiheessa ikkunasta näkyvää maisemaa näin: "Tanskassa ei ole mitään.". Super Mario vastasi että Suomessa on vielä vähemmän mitään. Minä jatkoin syväluotaavaa analyysiäni näin. "No Suomessa voi ajaa satoja kilometrejä "metsätunnelissa", täällä näkyy vain peltoa". Tällaisia älykkäitä keskusteluja me käymme lastemme nukkuessa kun meillä kerrankin on tilaisuus jutella rauhassa. Keskustelun taso laskee entisestään lastemme ollessa hereillä kun saamme toimia päätyössämme erotuomarina. Ellopello alkaa olemaan jo hyvä vastus Tontonille. He kinastelevat jok'ikisestä esineestä jonka jompikumpi sattuu ottamaan käteensä. Eilen taisteltiin esimerkiksi Ellopellon lippinakista (lippalakki) ja purulelusta. Kumpikin täysin hyödyttömiä isoveljelle. Lippinakki on vauvakokoa ja purulelu on vain muovinen rengas, josta ei vajaa kolmivuotiaalle paljon iloa irtoa. Paitsi jos veli sattuu juuri tekemään ensimmäisiä hampaitaan. Silloin purulelu on yhtäkkiä koko auton mielenkiintoisin kapistus. Meillä siis huuto ja mekastus jatkuvat. Onneksi parkkeerasimme Bobin yöksi erään Tanskalaisen pellon laidalle. Vehnäpellon kärpäsiä ei haittaa meteli.

Aamu 3: Eilen näimme vähän lisää Tanskaa. Tonton pääsi päivällä upealle hiekkarannalle leikkimään ja juoksemaan rannan pikku aallokossa. Pitkän matkaa ajettuamme päädyimme viettämään illan ja viimeyön Kööpenhaminan Espoossa. Kauniita omakotitaloja meren rannalla. Juopottelimme kumpikin laiturilla jonkin purjehdusklubin edustalla yhden reppuoluen. Emme ole vielä vaihtaneet yhtään valuuttaa. Onneksi meillä on tällainen omavaraistalous. Eilen Super Mario halusi kuulla mitä olin kirjoittanut edellisaamuna. Hän huolestui suomalaisten ystäviensä luulevan ettei hän arvosta Suomea. "Suomessahan on vaikka mitä". "No niin Tanskassakin on". "Älä silti jätä tuota tekstiä sinne!". "Ei sitä kukaan tosissaan ota". "Mikset kirjoita jotain kaunista?"."No mitä sitten?"."No vaikka siitä pienestä sisiliskosta jonka näimme?". Selvennyksenä tähän loppuun nyt sitten: Super Mario pitää Suomesta ja hänestä siellä on kaunista ja mukavaa. Minusta Tanskassakin on vaikka mitä ihanaa, esimerkiksi jättiläismäisiä siltoja, maailman onnellisimpia ihmisiä ja pikkuruisia sisiliskoja.

The good old times

Huomenna jätämme hyvästit Englannille. Lauttailemme Tanskaan ja ajelemme sieltä sitten Kööpenhaminan kautta Ruotsiin. Olemme päättäneet jättää Norjan vuonot koluamatta tällä kertaa. Aika ei yksinkertaisesti riitä jos haluamme viettää kuukauden Suomessa. Englannissa olemme tavanneet niin paljon ystäviä ja tuttavia, että on tavallaan helpottavaa taas joutua sosiaaliseen eristykseen maahan, jossa emme tunne ketään. Tanska on minulle muutenkin uusi tuttavuus.

Laskeskelin tapaamiamme kavereita täällä Englannissa ja päädyin parinkymmenen kieppeille. Vauhti oli ehkä hieman hengästyttävä, varsinkin Tontonille, joka iltaisin oli silminnähden helpottunut saadessaan taas viettää aikaa oman perheemme kesken. Hänen hermojaan raastoi myös jatkuva vieraan kielen puhuminen. Välillä poika yksinkertaisesti peitti korvansa. Toisaalta hän oli äärettömän ylpeä niistä muutamista englanninkielisistä sanoistaan joita hän osasi käyttää.

Meistä oli mukavaa ymmärtää jälleen ympärillämme puhuttua kieltä ja tavata ihmisiä jotka tunsimme entuudestaan. Joidenkin kavereiden kanssa tuntui kuin olisimme tavanneet viimeeksi eilen. Tämä jatkuva muuttaminen on siinä mielessä surullista, että joutuu jättämään hienoja ihmisiä taakseen ja aloittamaan uusien ihmissuhteiden luomisen aina nollapisteestä. Siksi en olekaan enää niin valmis muuttamaan pois Münchenistä kuin aikanaan olin edellisten suurten muuttojen suhteen. Tuntuu hieman turhauttavalta tavata ihmisiä vain vaihtaakseen nopeasti kuulumiset. Kun ei enää asu samassa maassa on vaikeaa luoda uusia yhteisiä muistoja, joilla ystävyys jatkaisi syvenemistään. Super Mario valittaa usein tästä aiheesta. Meillä aikuisilla ei oikein ole aikaa enää leikkiä keskenämme. Me vain muistelemme vanhoja hyviä aikoja ja kertaamme vuosien takaisia seikkailuita tavatessamme. Siksipä hän nyt viilettääkin taas kaverinsa kanssa maastopyörällään siinä samassa metikössä jossa hän viime viikonloppuna kävi. The good old times are now.  

Tulevaisuuden toivot

Eilen tapasimme lapsuudestani tuttua kiinalaista perheystävää joka oli juuri lopettelemassa matematiikan opiskelua Lontoossa. Olin itse teini-ikäinen ja poika noin nelivuotias tutustuessamme. Nyt tämä perunamuussia rakastanut pikkupoika on matkalla NewYorkiin opiskelemaan finanssialaa huippukoulussa. Hänellä oli mukanaan kaksi suurta laatikollista legoja pojillemme. Kauhistelin tiukalla opiskelijabudjetilla elävän ystävämme kallista lahjaa, mutta hän sanoi saaneensa itse äidiltäni lahjaksi kasan legoja muuttaessaan Suomeen. Hän muisti olleensa haltioissaan ja halusi nyt antaa saman elämyksen minun lapsilleni. Silti lahja oli kohtuuttoman antelias. Muutenkin olin äärettömän iloinen hänen tapaamisestaan. Hänen isänsä työskenteli monta vuotta äitini kollegana Suomessa ja vietti muutaman joulun ja lukemattomia viikonloppuja meidän kotonamme. Sain tutustua kiinalaiseen kulttuuriin ja nauttia hänen isänsä loistavasta kokkaustaidosta. Vuonna 2004 kävin itse kuukauden mittaisella matkalla Kiinassa jossa hänen perheensa auttoi ja kestitsi minua luonaan Pekingissä. Pojan vanhemmat ovat nyt panostaneet kaikkensa ainoan lapsensa koulutukseen. Toivon todella hänelle kaikkea hyvää Wall Streetillä tai missä ikinä hän lopulta työskenteleekään. On mielenkiintoista saada seurata hänen vaiheitaan tässä elämässä.

Yhteisen päivämme lopulla menimme Oxfordin vanhimpaan pubiin, jolla on ikää lähes 800 vuotta. Siellä Tonton alkoi hermostumaan jatkuvaan englanninkielen kuunteluharjoitukseen ja kitisi isälleen, että hänen olisi puhuttava saksaa. Viereisessä pöydässä istunut "mies" alkoi jututtamaan meitä kun huomasi perheemme saksalaisiksi. Hänkin oli kotoisin Münchenistä ja oli työharjoittelussa BMW:llä täällä Oxfordissa. Super Mario alkoi kyselemään millä osastolla hän oli ja kuka on hänen pomonsa. Miehen tilattua itselleen limonadia selvisi miehen yllättävän alhainen ikä. "En saa juoda olutta, olen viisitoista." Mies olikin poika. Miehestä pojaksi kutistuneena kertoi uusi tuttavuutemme meille haaveistaan opiskella mekaniikkaa Oxfordin yliopistossa. Mario sanoi jälkeenpäin ihmettelevänsä, että joku tietää jo viisitoistavuotiaana mitä haluaa tehdä isona, kun taas hänellä itsellään kesti yli kolmekymmentä vuotta, kunnes oppi edes tietämään mitä kaikkea hän itse ei halua tehdä. Kyllä nykyajan nuoriso osaa olla itsevarmaa ja määrätoista! Siinä me kaksi lähes keski-ikäistä istuimme pubissa näiden tulevaisuuden toivojen kanssa. Omat "toivomme" nuolivat pubin ikkunaa ja näyttivät kieltään ohikulkeville ihmisille.  

Kaksi vuodenaikaa

Tänään saamme nauttia Englannin ihanasta keväästä. Minusta Englannissa on muutenkin vain kaksi vuodenaikaa. Kevät ja syksy. Tämä ei nyt ole kritiikkiä, minä pidän molemmista. Englannin vuosinani minusta tuli kevätihminen. Täällä kevät saattaa alkaa jo helmikuussa. Voi olla muutama upea päivä jolloin tuntuu että kesään on enää hetkinen. Sitten onkin jo syyskuu ja kesää yhä vaan odotellaan. Englantilaiset itse eivät jää odottelemaan kesää. He elävät vuodenaikansa kalenterin mukaan. Huhtikuusta syyskuuhun on kesä ja kesällä pukeudutaan T-paitaan. Naisilla sitten tietenkin joku kukkahameviritelmä. Minun vielä kulkiessani töihin pitkissä kalsareissa ja kaulahuivissa ohitseni suhahteli näitä kesänsä aloittaneita brittejä pyörillään shortsinlahkeet lepattaen. Turistit tunnistaa Oxfordin katukuvasta vaatetuksen perusteella. He eivät kulje flipflopeissa tihkusateessa.

Sisätiloissa toimii sama logiikka. Kun ollaan kerran neljän seinän sisällä ja yläpuolelta löytyy katto, se tarkoittaa sitä, että on lämmin. Turha siinä on mitään lämpömittareita kyttäillä. Minä suomalaiseen keskuslämmitykseen tottuneena hytisin entisessa työpaikassani ja pohdin olisiko liioiteltua pitää toimistossa sormikkaita. Muut avasivat jatkuvasti ikkunoita ja hokivat kiehuvansa "huh I'm boiling in here"... Kun kuljin sulkemassa noita tuuletusikkunoita ihmettelivät he kuika minulla suomalaisena voi olla kylmä yhtään missään. Sanoin syväjäätyneeni lapsena ja sulamisprosessini olevan yhä kesken. Turha siinä oli alkaa selittelemään mitään kolminkertaisista ikkunoista ja talojen toimivista eristyksistä. Totuushan on, että minut on lapsena pilattu lellimällä minua pipoilla ja lämpökerrastoilla. Sopiva lämpötila on loppujen lopuksi asennekysymys.

Bob Oxfordissa

Super Mario on pyöränsä selässä jossakin metikössä ja me poikien kanssa majailemme kaverimme luona Oxfordin Cowleyssä. Vietimme aamupäivän leikkipuistossa sekä Thames joen varrella jossa pääsimme seuraamaan Oxfordin eri collegien (mikä on college suomeksi?) välisiä soutukisoja. Pojat ovat nukahtaneet kumpikin omiin lainapesäkoloihinsa. Bob laiduntaa Super Marion matkassa siellä jossain metsän laidalla.

Bob raukka tarvitseekin pienen hengähdystauon kaupunkilaisellämästä sillä se on saanut kokea hieman väkivaltaa täällä Oxfordissa. Ensin Bobin takaseinään kiinnitetyt pyörät yritettiin irrottaa väkisin. Koska olemme lukinneet pyörät Ellopellon painoisella metalliketjulla ovat varkaat jättäneet homman sikseen, mutta joko pikkurahan tarpeeseen tai ihan vain v..siis kettuillakseen irottaneet Super Marion maastopyörästä erään pultin jota ilman pyöräily on mahdotonta. Onneksi Super Mario sai järjestettyä itselleen jonkun väliaikaisratkaisuviritelmän jonka avulla pyörä pysynee kasassa tämän päivän. Minun pyörästäni ei ole kelvannut edes heijastin. Tämän lisäksi Bobin sivupeili oli irrota ajaessamme eräällä isolla tiellä Bicesteristä Oxfordiin päin. Ohitsemme kiitäneen auton sivupeili sen sijaan todellakin irtosi ja rikkoutui sirpaleiksi. Seitsemän vuotta huonoa onnea onkin oikein sille bensapäälle. Hänellä tuntui olevan kovin kiire jonnekin sillä hänellä ei ollut aikaa jäädä tutkimaan vahinkoa saati sitten sopimaan korvauksista. No onneksi Bob on lujaa tekoa eikä ollut tästä kolauksesta moksiskaan.

Eilen kävin pyörähtämässä entisessä työpaikassani morjestamassa entisiä työkavereitani. Tuntui ettei sielläkään ole muuttunut oikeastaan mikään muu kuin aulan sohvan väri. Jollei Ellopello olisi roikkunut rintarepussani olisin voinut vain istahtaa vanhalle tuolilleni ja alkaa naputtelemaan numeroita Exceliin. Oli siellä tietenkin uusiakin naamoja, mutta onnksi pääasiassa niitä vanhoja joiden kanssa perjantaisin istuimme kanttiinissa fish and chips annoksen äärellä.

For Britain and for the hell of it

Britit ovat siinä(kin) mielessä hullua porukkaa, että ajavat autojaan tien vasemmassa laidassa. Me tervejärkiset mannereurooppalaiset olemme tietenkin tottuneet OIKEANpuoleiseen liikenteeseen. Eilen aamulla liikenteeseen lähtiessämme ajelimme rennon tyytyväisenä sillä OIKEALLA puolella tietä. Vastaantulijan ilme oli vähintäänkin yhtä kauhistunut kuin omamme hänen tullessaan vastaamme väärällä puolella ajorataa. Onneksi mittari näytti suunnilleen kolmeakymppiä, tai siis mitä se nyt maileissa olisikaan?

Yksi maili oli sama kuin yksi poronkusema vai oliko se sittenkin peninkulma? Täällä joutuu jatkuvasti kääntämään euroja punniksi, kiloja kiviksi ja senttimetrejä jaloiksi. Vuodet taidetaan mitata Neptunuksen kiertonopeudella auringon suhteen. Aika ei nimittäin sekään etene samalla nopeudella kuin muualla maailmassa. Vesi tulee edelleen kahdesta eri hanasta vaihtoehtoina tulikuuma tai jääkylmä. Valitse sitten niistä kummalla peset vauvasi naaman. Laskut maksetaan shekeillä. Vettä sataa samaan tahtiin kuin Nooan arkin aikoihin. Kävimmekin aiheeseen sopien tänään museossa ihailemassa dinosauruksen luurankoja. Viimeiset elävät dinosaurukset nähtiin käyskentelemässä Oxfordin Port Meadowlla joskus Thatcherin vuosina. Mutta siis lisättäköön tähän loppuun vielä että Englanti on minulle jonkinlainen salarakas ja rakkaintaanhan saa parjata vain hellyydellä. Super Mariota lainatakseni "me aikuistuimme tässä maassa". 

Yskimässä ystävien nurkissa

Ello Pellonen, meidän pieni murmelimme on vilustunut. Yskää, nuhaa, valitusta ja vinkunaa. Voi reppanaa. On tainnut tottua Espanjan lämpimään ilmastoon. Täällä Oxfordissa on satanut tultuamme joka päivä. Isompi poikanen ei ole ollut sateesta moksiskaan, sillä hän on saanut nauttia ikäisestään naisseurasta parin päivän ajan. Englannissa oli bank holiday viikonloppu ja olemme majailleet täällä ystäviemme nurkissa syötettävinä, juotettavina ja pestävinä nyt sunnuntaista asti. Irlanitilainen vieraanvaraisuus ei taida olla ylitettävissä. Perheen isä oli meidän vielä nukkuessa aamutuimaan ajanut rautakauppaan ostamaan sopivaa johtoa ja adapteria jotta voisimme ladata automme akun heidän sähköllään.

Täällä kylässä ollessamme käytössämme on ollut internet. Olemme myös faxailleet Münchenin lastentarhoille, joista Tontonille on tullut nipullinen kieltäviä vastauksia. Kyllä, me edelleen olemme kiinnostuneita paikasta tarhassanne, pliis, pliis, pliis, laittakaa poikamme jonotuslistalle. Olen myös mailannut ylimääräisiä aneluviestejä muutamaan tarhaan. Eikö todellakaan mitään ole tehtävissä? Tonton on päiväkotien luokitussysteemin mukaan prioriteettia 3B - ei kuulosta hyvältä mitä se ikinä tarkoittaakaan... Omasta mielestäni Tonton on tietenkin parasta 1A luokkaa. Poika on itse vakuuttunut pääsevänsä syksyllä päiväkotiin muitten lasten seuraan. Hänellä on jo reppukin valmiina.

Oxford

Bobimme on parina yönä käpertynyt nukkumaan Oxfordin Cowley Roadin kulmille. Cowley on Oxfordin alati muuttuva kansainvälinen kaupunginosa. Siellä hiihtää suomalaisia, juoksee kenialaisia, marssii saksalaisia ja jolkottaa jos jonkinlaisia kansallisuuksia. Eilen näin leikkipuistossa naisen jolla oli kasvot peittävä huntu ja jalassa Converset. Cowley Roadilla on aivan omanlaisensa tunnelma. Ränsistynyt mutta eläväinen. Cowleyssä mikään ei yllätä. Cowleyn alue muistuttaa minua Englannin toisista kasvoista. New Forrestissa oli niitä idyllisiä maalaistaloja joita suomalaisissa sisustuslehdissä esitellään. Täällä asutaan pääasiassa niissä riivitalojen tapaan rakennetuissa pienissä omakotitaloissa. Asumismukavuus ei ole mannereuroopan standardeihin tottuneen mielestä aivan huipussaan. Muistan kuinka Marion lähtiessä etsimään meille uutta kotia Saksasta ainoa toiveeni oli, että hän löytäisi asunnon jolla ei olisi liiaksi "luonnetta". Tällä tarkoitin sitä, kun brittiläisissä asunnonvälitysohjelmissa ihmiset aina toivoivat löytävänsä " a house with a character". Heidän mielestään se tarkoitti mielenkiintoista ja omaperäistä vanhaa taloa jonka he voisivat remontoida mieleisekseen. Minusta kyseessä oli vanhoja homeisia rotiskoja joissa tuhansien eurojen remonttien jalkeenkin olisi kylmää ja piemeää. Englannissa kukkii rappioromantiikka. Jollain tavalla se onkin ihanaa, mutta itse eräässä 1880-luvulla rakennetussa talossa asuneena voin sanoa arvostavani moninkertaisia ikkunalaseja ja kunnollista kylpyhuonetta nykyisessä kodissamme.

Tuli muuten mieleeni lempibändimme Oxfordista, Stornoway. Käykääpä vilkaisemassa vaikka tämä YouTubesta. Biisissä mainitaan juuri Cowley. Olen kerran tuplavodkan rohkaisemana käynyt jututtamassa bändin laulajaa ja keskustellut hänen kanssaan suomalaisten euroviisumenestyksestä ja joistain muista sillä hetkellä mieleeni juolahtaneista olennaisista aiheista. On kummallista kävellä täällä Cowleyn sivukujilla poikiemme kanssa. Joka kulmaan liittyy joku muisto ajalta ennen lapsiamme. Emme ole edes vielä ehtineet keskustaan asti. Joka päivä olemme tavanneet ystäviämme heidän kotonaan Oxfordin ympäristössä. Englannissa asuu mahtavaa porukkaa ja heidän ihania lapsiaan. Tonton on ehtinyt jo ihastumaan muutamaan vanhempaan daamiin ja kahteen pieneen malesialaisirlantilaiseen prinsessaan joiden luona olemme majailleet. "Sie ist ein süsses Mädchen, glaube ich" kuiskasi poikamme isänsä korvaan tavatessaan erään näistä uusista naispuolisista ystävistään. Onneksi päätimme viipyä täällä niin kauan.