Nyt se tulee, nyt se kävelee.. siis Ellopello. Jo noin viikko sitten Ellopello otti ensiaskeleensa. Pieniä muutaman askeleen pyrähdyksiä äidin syliä kohden. Eilen poika katsoi minua silmiin. Hymyili ja nauroi sitä naurua jota ihmisestä lähtee, kun hän tietää että kohta joku kutittaa. Hermostunutta, odottavaa ja innokasta. Sitten entinen sylivauvani lähti kipittämään luokseni, yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi ja kuusi askelta. Kävelyä seurasi nauru ja kiljunta. Ei pelkästään pojalta vaan äidiltä, Omilta (mummo) ja Uromilta (isomummo).
Tonton ei ollut veljensä edistysaskelista niin haltioissaan kuin muut sukulaiset. Illalla isoveli nojasi seinään, katsoi minua vakavana silmiin ja lähti horjuvin askelin, kädet ylhäällä jalat makaroonina kävelemään minua kohden. Lopulta hän kaatui syliini ja odotti kehuja ja ihastelua. Pakkohan meidän oli nauraa ja taputtaa, aivan kuten pikkuveljellekin.
Olemme joskus pohtineet että Ellopellolta puuttuu vaarantaju. Tänään tajusin kuitenkin että pojalta todellakin löytyy hyvät vaaroista ilmoittavat vaistot. Hän on vaan luonteeltaan jonkinlainen adrenaliiniaddikti. Nyt kun olemme taas viettäneet paljon aikaa ei-lapsi-varmennetuissa-kodeissa olemme saaneet todistaa yrityksiä halata kaktuksia, hypätä alas portaista, tiputtaa mahdollisimman painavia objekteja mahdollisimman korkealta, juoda puhdistusaineita ja uudelleen virittää sähkölaitteita. Kotimme sisustus taitaa mennä uusiksi kotiin palattuamme, enkä nyt puhu verhojen kausiväripäivityksistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti