Onnea Ellopello!

Onneksi olkoon Ellopello! Täytät tänään viisi kuukautta. Koska puolivuotispäivänäsi meidän on hoidettava muuttomme asuntoautoomme, tiedän jo nyt, etten tule silloin juhlistamaan syntymääsi edes blogitekstillä. Yksivuotispäivänäsi olemme muuttamassa takaisin asuntoautosta omaan kotiimme, eli tuskinpa saat oikeita juhlia silloinkaan.

Syntymäpäiväksesi valitsit kesän viimeisen päivän, Kirgistanin itsenäisyyspäivän, päivän jona Paavo Nurmi juoksi 10 000m maailmanennätyksensä. Erityisyyttäsi ei voi epäillä. Mikä mahtavinta, syntymäpäiväsi on myös palidromi 31.8.13!

Luonteestasi kertoo se, etten ihmettelisi lainkaan, jos ovikello soisi jonakin kauniina päivänä ja ovella seisoisi oranssikaapuinen buddhalaismunkki, joka tulisi hakemaan sinut kasvatettavaksi luostariin Nepaliin. Olet nimittäin niin tyytyväisen ja valaistuneen oloinen vauva, että kuvittelen joskus sinun olevan Buddhan reinkarnaatio.  En tietenkään antaisi sinun lähteä munkin matkaan, mutta epäilykseni saisivat ainakin vahvistuksen.

Olet nauravainen lapsi. Sinä et ole koskaan itkenyt mielelläsi. Yrität aina ensin saada huomioni murisemalla, örisemällä ja lopulta valittamalla. Siksi kutsunkin sinua usein Murmeliksi. Itkemään yllyt vasta viimeisenä oljenkortenasi. Itkiessäsikin hymyilet usein samaan aikaan, ikäänkuin sanoaksesi, ettei tilanne nyt niin paha ole. "Kyllä tässä pärjäillään, voisitko silti nostaa isoveljeni pois istumasta pääni päältä."

Ihanaa, että juuri sinä tulit osaksi perhettämme Ellopello.

Tonton bloggaa

Jos Tonton osaisi kirjoittaa hän saattaisi blogata eilisestä jotain tähän tapaan:

Aamulla äiti teki taas sitä iänikuista kaurapuuroa ja yritti kaupitella sitä minulle jonain gourmet elämyksenä. Puuro on puuroa vaikka siihen iskisi kuinka ison lusikallisen mustikkahilloa sekaan. Ja eikai ihmisen voi olettaa osaavan valita lautastaan minuutin sisään. Minne sillä naisella on muutenkaan aina niin kiire? Sehän on kotirouva, luulisi silläkin aikaa olevan tarpeeksi. Jos minä haluan meditoida aamiaiseni äärellä, olisi hänen oltava tyytyväinen. Henkinen tasapainoni on taatusti parempi kun sen nalkuttavan naikkosen. Ärsytävyyden huippu oli kun hän jälleen kerran esitti jotain helikopteria saadakseen minut avaamaan suuni. Jos ei maistu - ei maistu!

Ulkona oli eilen sellainen keli, ettei kenenkään kaverin täysjärkiset vanhemmat raahaa sinne lapsiaan. No, ei meidän äiti taaskaan voinut jäädä sisätiloihin. Sillä kai tuo pohjoinen veri vetää Siperiaan. Puki ensin veljelle ja itselleen päälle ja uhkaili lähtevänsä ulos ilman minua. Ja saisi hyvin mennäkin jos antaisi minulle ensin sen iPadin jonka oli taas kerran nostanut ylähyllylle minun ulottumattomiini. No eikai siinä sitten muuta voinut kun lähteä mukaan. Ei siellä taaskaan muuta tekemistä ollut kun pyöräillä ympäriinsä etsimässä muita lapsia. Ne olivat tietenkin lämpimissä kotipesissään normaalien äitiensä kanssa. Yksi kreikkalaispimu löytyi onneksi puistosta, mutta äiti ei taaskaan antanut minun rauhassa tehdä tuttavuutta. En minä painia halunnut, olisin vaan vähän tanssahdellut zorbasia hänen kanssaan.

Päiväunille meno oli taas nihkeää, väärä kirja, väärä tyyny, väärä unilaulu. Mehän harjoittelemme tätä päivittäin, muttei se näytä oppivan oikeita rituaaleja sitten millään. Tulin taas ulos huoneestani kymmenisen kertaa ihan koulutusmielessä. Kyllä se vielä joskus oppii.

Herättyäni äitini hehkutti, että kaverini Leo on tulossa kylään. Ihan kiva. Saisihan se katsella kun minä ratsastan keinuhirvelläni. Mutta tietenkin se luuli sitten itse osaavansa ratsastaa. Yritin huutaa stoppia jo Leon lähestyessä hirveäni, se on lämminverinen hirvi eikä siihen saa amatööriratsastaja koskea! Hirveäni kaltoin kohdeltuaan se poika ampaisi kohti roska-autoani. Äitini hoki taas jotain jakamissontaa. Jakaako isä sitten Mersuaan kenenkään muun kanssa? No ei jaa! Ei se siihen loppunut. Yritti rakentaa jotain säälittävää tornia legoistani... Se oli sitten viimeinen pisara. Tunsin raivon kyyneleiden nousevan silmistäni. Äitini yritti kai jotain pedagokista temppua ja piteli minua muka hellästi otteessaan ja selitti jotain siitä, että kun minä menen Leon luokse saan sitten leikkiä hänen leluillaan. No muistellaanpa vähän Talvisotaa. Sanoiko Mannerheim suomalaisille että nuo venäläiset nyt vaan vähän vaan kokeilevat noita teidän torppianne, että saatte ne kyllä takaisin? Ei sanonut. Hän sanoi jotain tyylin "taistelkaa viimeiseen mieheen". Niin minäkin yritin tehdä!

Vierailun jälkeen äitini mökötti, vaikka itse olin helpottunut tunkeilijan poistuttua reviiriltäni. Kunnon kielikellon tapaan äitini selosti sitten tapahtumat isälleni hänen tultuaan kotiin. Isä on onneksi äitiä rennompi. Kyllä äitikin loppuillasta leppyi. Jotain se yritti vielä nukkumaan mennessäkin siitä jakamisesta selittää. En ole kuitenkaan menettänyt toivoani. Kyllä äitikin vielä oppii. On ne muutkin oppineet viimeistään neljään kymppiin mennessä. Päivän päätteeksi vielä pusuttelimme ja äiti lauloi minulle "Sinisen unen". Ei se raukka osaa laulaa, mutten vielä raaski sitä sille kertoa. Odottelen äitini kuusikymppisiä ja kerron sen sitten juhlapuheessa koko suvulle hauskana anekdoottina lapsuudestani.

Kaksi lasta

Kaksi lasta on kai se tavallisin perhekoko jos lapsia ylipäätään tehdään tai paremminkin saadaan. (Saksalaiset muuten naurahtavat heti jos vahingossa käyttää lapsien saamisesta verbiä "machen" sen sijaan että sanoisi "bekommen". Täällä tuo machen viittaa turhan konkreettisesti siihen tekohetkeen). Vapaus elää vain itselleen on ensimmäisen lapsen myötä jokatapauksessa peruttamattomasti mennyt ja toisesta lapsesta on sitten seuraa ensimmäiselle. Yhden lapsen kanssa vapauden aste on kuitenkin ainakin alkuun mielestäni aivan erilainen kuin kahden. Nyt kun toinen nukkuu on toinen oikeastaan aina vaatimassa maitoa tai tarvitsee henkilökohtaisen assistentin legotornin rakennukseen. Kahden aikuisen taloudessa viikonloppunakin on aina vähintään yksi kääpiö jokaisen täysikasvuisen viihdytettävänä. Otan suihkuunkin nykyään itselleni melkeinpä aina kaverin mukaan. Kolmannen kanssa menisi varmaan sitten ne viimeisetkin oman ajan rippeet. Jotkut tosin väittävät että kynnys kahdesta lapsesta kolmeen ei olisi yhtä suuri kuin yhdestä kahteen. Uskoisiko tuohon? Super Mario on ainakin täysin vakuuttunut tästä teoriasta...

Olen itse esikoinen ja muistan ruinanneeni pikkusisarta oikeastaan aina siitä lähtien kun opin puhumaan. Aina kun minulta kysyttiin mitä haluaisin joulu- tai syntymäpäivälahjaksi vastasin "sisaren". Tiedon rakkaan pikkusiskoni tulosta sain sitten vihdoin kahdeksanvuotis syntymäpäivänäni. Olin haltioissani, päätin, että meistä tulisi suuresta ikäerostamme huolimatta tiimi ja kuljetin sisartani matkassani aina kun mahdollista.

Me päätimme "tehdä" omat lapsemme peräkanaa samaan syssyyn niin nopeasti kuin mahdollista. Hoidetaan nyt siis nämä uhmailut ja valvomiset yhdella rupeamalla alta pois. Olimme onnekkaita eikä Ellopelloa tarvinnut kauaa odotella. Toisella kierroksella raskaus ja lapsen saaminen oli oikeastaan aivan erilaista kuin ensimmäisellä. Raskausviikkojen kulkua ei tullut seurattua niin tarkasti enkä toisaalta lapsen synnyttyä ole ollut oikein kartalla mitä vauvan tulisi milloinkin osata tai esimerkiksi syödä. Aloitin viikonloppuna kiinteiden tarjoilun nuorimmaiselle ja tuntui jotenkin turhauttavalta aloittaa sekin sirkus taas nollasta. Been there, done that, bought the T-shirt.

Tontonin vauva-aikana en malttanut odottaa uusia kehitysvaiheita. Ellopellon suhteen minulla ei ole mitään kiirettä. Huomaan myös pukevani kuopukseni mieluiten potkupukuihin ja muihin mahdollisimman vauvamaisiin vaatteisiin. Tonton käytti ensimmaistä kauluspaitaansa jo noin kolmikuisena. Ellopellon synnyttyä olen patistanut esikoistani aikuistumaan entistäkin nopeammin. Sydäntä riipaisee kun hän välillä sanoo minulle "Auta äiti, Tonton on pieni". Ehkä on sittenkin liikaa vaatia häntä itse täyttämään niitä riivattuja päiväkotianomuslappusiaan.

Kuvassa siskoni ja minä joskus kultaisella 90-luvulla.

Kolme koota ja nolla tarhapaikkaa

Eräässä lähistöllä olevassa päiväkodissa oli eilen yleinen hakupäivä. Heillä on siis vuodessa vain tämä yksi päivä joilloin tarhapaikkaa voi hakea - tietenkin henkilökohtaisesti. Tonton käyttäytyi tälläkin kertaa moitteettomasti ja miulla oli toiveikas olo haastattelun jälkeen. Tänään optimismini kuitenkin romahti kuultuani samassa hakutilaisuudessa olleelta kaveriltani, että viime vuonna yksikään hakupäivänä tarhapaikkaa hakenut lapsi ei ollut tullut hyväksytyksi kyseiseen tarhaan. Heilläkin ne muutamat avoimet paikat täyttyvät kätevästi sisaruslapsilla ja niillä lapsilla jotka ovat aloittaneet aiemmin ns "seimessä" (päiväkoti alle kolmivuotiaille).

Lapsellani on siis tulevaisuudessa paremmat mahdollisuudet hakiessaan vaikka lääkikseen Helsingissä kuin hakiessaan tarhapaikkaa Münchenissä omassa kaupunginosassamme. Saksassa on kuitenkin tullut voimaan uusi laki, jonka mukaan kaupungin on taattava kaikille yli kolmivuotiaille päiväkotipaikka. Tavallaan juoksemmekin siis näissä hakutilaisuuksissa vain hakemassa tarpeeksi monta hylkäävää päätöstä voidaksemme syksyllä vaatia kaupungilta tätä lakisääteistä tarhapaikkaa oikeusteitse. Se voi sitten olla kaupungin toisella laidalla.

Ei ole mikään ihme, että täällä naisten keskimääräinen lapsiluku jää noin 1.3 lapseen. Kun ottaa huomioon, että ulkomaalaistaustaisissa perheissä (joita Saksassa on huomattavasti Suomea enemmän), lapsia tehdään reilusti tätä enemmän, jää kantaväastön lisääntyvyys todella pieneksi. Täällä uran ja äitiyden yhdistäminen on aivan liian vaikeaa. Tavallista on, että äidit aloittavat jonkinlaisissa puolipäivätöissä lasten täytettyä kolme vuotta. Kokopäiväisestä päivähoitopaikasta sitä nuoremmalle voi yksityisellä puolella (joka on käytännössä ainoa vaihtoehto ellet ole yksinhuoltaja) varautua maksamaan noin 800 euroa kuukaudessa lasta kohden. Kun lapsia on useampi kuin yksi, ja miehellä on hyvät tulot, ei työssäkäynti yksinkertaisesti kannata. Tästä pitää huolen myös Saksan progressiivinen verotus joka toimii niin, että aviopuolisoiden tulot lasketaan yhteen ja heidät verotetaan ikäänkuin yhtenä yksikkönä. Tällaista yhteiskuntamallia kutsutaankin Saksassa perinteisesti kolmen K:n malliksi jonka mukaan naisen tehtävänä on huolehtia lapsista, keittiöstä ja kirkosta (Kinder, Küche, Kirche). No minun tapauksessani vaikka sitten lapset, keittiö ja tämä blogi.

Bloggailusta

Olen nyt kirjoitellut tätä blogia reilun kuukauden. Kirjoittaminen on hauskaa ja minulle tekee hyvää käyttää suomenkieltä muuhunkin kun Tontonin käskyttämiseen. Olen aina pitänyt kirjoittamisesta. Viime keväänä kävin saksantunneilla ja meidän oli kirjoitettava sinne pieniä esseitä. Minusta oli ihanaa saada viikoittain aihe josta kirjoittaa. Nyt aiheet pitäisi keksiä itse. En usko että sellainen päiväkirjatyyppinen tekemistemme luettelointi kiinnostaa ketään. En myöskään oikein ole lifestyle tyyppiä. Tai sanotaanko, että tuskinpa lastemme vaatteet tai valmistamani soossit ketään suuremmin inspiroisivat. (Tässä Ellopello veljeltään perimässään Henkkamaukan bodyssä - eikö se soinnukin ihanasti juuri kokkaamaani makaroonilaatikkoon?) Kasvattajana meriittini ovat sitäkin huonommat, eli mitään perhepeti vinkkejä en jatkossakaan tule jakamaan.

Mietin myös onko blogiani eksynyt lukemaan moniakin minulle tuntemattomia ihmisiä? Blogini tilastoista selvisi että joku on lukaissut kirjoitelmiani esimerkiksi Argentiinasta käsin. Jännittävää. Tavallaan olisi hienoa kun lukijoita olisi paljon ja toisaalta se olisi hieman ahdistavaa. Mietin myös onko tälläinen bloggailu vähän narsistista. Huoh...

Bloginihan on noin kuukauden kuluttua muuttumassa enemmänkin matkailuaiheiseksi. Näyttää siltä, että meidän on tosiaankin nostettava kytkintä jo maaliskuun ensimmäisenä päivänä kohti Espanjaa. Eräs mukavan oloinen perhe on kiinnostunut alivuokraamaan asuntomme ja Super Marion vanhempainvapaalle on viimein tullut lopullinen hyväksyntä. Makuuhuoneessamme on laatikko, jonne heittelemme tavaroita joita oletamme tarvitsemamme reissullamme. Super Mario on pakannut pyörän pumpun, kaasupullon, grillin ja muita hänen mielestään oleellisia esineitä. Minä olen tähän mennessä kasvattanut tavarakasaamme aurinkolaseilla, lukemisella ja salmiakilla.

Syntymätuiteri

Äsken pyykkejä ripustaessani pohdin huvikseni lasten ja humalaisten samankaltaisuutta. Voisi vaikka ajatella että lapsen kasvaessa hän ikäänkuin pikkuhiljaa selviää syntymätuiteristaan.

• Sekä lapsilla, että humalaisilla on koordinaatiokyky äärimmäisen heikko; he kaatuilevat pienimmänkin esteen kohdatessaan - usein täysin vailla näkyvää syytä.
• Molemmilla on ailahteleva tunne-elämä. On mahdollista itkeä, nauraa, huutaa ja tunnustaa rakkauttaan puolen tunnin sisällä. 
• Kummatkaan eivät kunnioita toisten ihmisten fyysistä koskemattomuutta. Kun tarpeeksi vihastuttaa (tai ihastuttaa) saattaa käydä käsiksi.
• Ruumiin eritteiden pidätyskyky sitä heikompi mitä tukevampi humala tai nuorempi lapsi.
• Lapset ja humalaiset kilpailevat keskenään epäsuosituimman istumavierustoverin tittelistä lentokoneessa.
• Kummatkin laukovat estoitta kommentteja muiden ihmisten ulkonäöstä.
• Eivät kykene jonottamaan (vertaa grillikioski ja liukumäki).
• Eivät kunnioita auktoriteetteja (portsari - äiti).
• Esittelevät mielellään intiimejä ruumiin osiaan julkisesti.
• Puhetta on ajoittain äärimmäisen vaikea ymmärtää.
• Kun puhe on vielä/jo ymmärrettävällä tasolla toistavat samoja tarinoita yhä uudestaan ja uudestaan kovalla äänellä.
• Itsekritiikin puute.
• Eivät saa ajaa autoa.

Lista on varmaan loputon. 

Onneksi kyseiset ihmisryhmät erottaa helposti toisistaan koon perusteella.

Metsästin karhua - kaadoin hirven

Tonton taitaa olla huolissaan äitinsä liikunnan puutteesta ja palautumisesta entisiin mittoihin pikkuveljen syntymän jäljiltä. Asiakkaaleen omistautuneena personal trainerinä hän onkin siis tehostanut ilta- ja päiväunijumppaamme ja tulee ulos huoneestaan noin kymmenen kertaa ennen nukahtamistaan. Saan sitten kantaa hänet takaisin sänkyynsä yhä uudelleen ja uudelleen.

Neuvokkaana lapsena hän tietenkin usemmiten keksii jonkun hyvän syyn miksei voinut pysyä sängyssään. Eilen illalla eräs näistä lukuisista syistä oli Fredi-nallen katoaminen. Raahasin poikani takaisin hämärään huoneeseensa, hapuilin sängyn tyyny- ja peittokasasta ensimmäisen käteeni sattuneen pörröisen esineen ja sanoin pingottuneella äänensävyllä "olepa hyvä, tässä Fredi-nalle, nyt pää tyynyyn!" ja poistuin huoneesta. Eipä mennyt kauaakaan kun syyttävän näköinen pikkupoika käveli jälleen kerran ulos huoneestaan joululahjaporo kainalossaan; "Ei tämä ole Fredi, tämä on JOKU HIRVI!"

Myös ennen niin leppoisa Ellopello on nostanut vaatimustasoaan ja volyymiaan huomattuaan, ettei tässä maailmassa, tai ainakaan tässä perheessä, pärjää jees-miehenä. Kokkaan, siivoan ja kirjoittelen blogia tätä nykyä enimmäkseen yksikätisesti. Onneksi Super-Marion puolen vuoden mittainen vanhempainvapaa alkaa pian (maaliskuun alussa). Naapurimme kysyikin olemmeko jo kuinka pitällä reissuvalmisteluissamme. Vastasin että matkailuautossamme on uudet verhot, mitäpä sitä muuta enää tarvitaankaan?

Kuvassa kaverukset Tonton ja Fredi keväällä 2012.

Helsinki on edelleen häveyksissä

En ole saanut Tontonia vakuutettua siitä, ettei Helsinki ole hävinnyt minnekään. No, olen huijannut häntä kyllä usein muissakin asioissa (ja jäänyt rysän päältä kiinni), eli on mahdollista, että luottamus on yksinkertaisesti mennyt. Voi olla, että juuri tällaisen tilanteen välttääkseen Super Mario ei halunnut meidän valehtelevan lapsillemme. Hän esimerkiksi jaksaa aina huomauttaa, ettei joulupukkia ole olemassakaan. Ehkä siis, jos olisin ollut aina rehellinen, kuten lapsen isä on toivonut, en kävisi samaa keskustelua päivästä toiseen. Tänään aamupalalla kun minulta jälleen kerran kysyttiin "Missä havisi Helsinki?" sanoin että se on edelleen Suomessa. Tästä tietysti seurasi looginen jatkokysymys "Missä hävisi EDELLEEN?"... Saisimmeko siis jonkinlaisen uskottavan silminnäkijälausunnon että Helsinki on edelleen siellä missä se viimeeksi oli kun sillä suunnalla poikkesin?

Tonton Helsingissä emonsa kanssa kesällä 2012.

Lottoamista tarhapaikoilla

Eilen kävelin vaaliljulisteen ohi jossa luki "Tarhapaikka lapselle ei saisi olla lottovoitto". Olen samaa mieltä. Järkevän tarhapaikan etsiminen kodin lähistöltä on eräänlaista lottoamista asuinalueellamme.  Münchenissä on korkea palkkataso, törkeä vuokrataso ja perinteisesti muhkea prosentti naisia kotona lasten kanssa. No, ajat muuttuvat ja yhä useammat naiset haluavat viedä lapsensa tarhaan. Ongelmana on, että tarhapaikkoja ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi. Vaikka uusia tarhoja avataankin jatkuvasti, ei niihin saada riittävästi henkilökuntaa. Lastenhoitajan palkka Saksassa on niin pieni, ettei Münchenin vuokria yksinkertaisesti makseta niilla tuloilla.

Eilen kävin anelemassa tarhapaikkaa lähistöllä olevasta katolisesta tarhasta. Super Mario oli aluksi vahvasti sitä mieltä, ettei hän voi jakaa niitä arvoja joita katolinen kirkko lapsillemme opettaisi. Minä puolestani järkeilin, että tarha on kävelymatkan päässä, uskonto on osa yleissivistystä ja meillä ei ole varaa olla liian tarkkoja tulevan tarhan filosofian suhteen. Siitä olimme samaa mieltä, että Tontonin on päästävä muiden lasten seuraan vaikka edes osapäiväisesti. Tonton flirttaili uskomattoman hienosti haastattelijan kanssa ja näytti vain sen herttaisen enkelipuolen itsestään. Toisella olkapäällä tavallisesti istuva pikkupiru taisi olla päiväunilla. Meillä on siis toivoa kyseisesn päiväkodin suhteen!

Viimeviikolla olin soittanut tulenkatkuisen puhelun erääseen läheiseen päiväkotiin joka jo toisena vuotena peräkkäin oli kieltäytynyt ottamasta meiltä edes hakemusta vedoten odotusjonon pituuteen. Kyselin mistä he ylipäätään löytävät lapsia hoidettavakseen jos sinne ei vuodesta toiseen saa edes hakea. Minulle selitettiin jotain sisaruslasten ensisijaisuudesta ja ihmisistä jotka tarvitsevat tarhapaikkaa meitä enemmän. Ehkäpä paikka tarhajonossa aukeaisi lahjuksilla, toimisivatkohan tuoreet korvapuustit?

Emme tietenkään ole ainoa perhe ilman tarhapaikkaa, emmekä varmasti edes yksi niistä perheistä, joille tarhapaikka olisi tarpeellisin. Münchenissä on paljon ns. Elterninitiativejä. Nämä epätoivoisten vanhempien itse perustamat tarhat kierrän kuitenkin kaukaa. En ole ollenkaan sitä tyyppiä joka haluaisi iltaisin keskustella muiden vanhempien kanssa miten lapsia tulisi kasvattaa, mitä heille tulisi syöttää ja kuinka konfliktitilanteissa toimitaan. En myöskään halua kokkaamaan tai toimimaan apuhoitajana tarhassa vuoroviikoin. Haluan viedä lapseni päiväkodille aamulla ja hakea heidät iltapäivällä takaisin yhtenä kappaleena. Minulle on suhteellisen yhdentekevää minkä kasvatusoppaan ohjeiden mukaan rasavilliä lastani koetetaan kasvattaa siinä välissä.

Toivotaan, että edes joku tällä hetkellä hakemuslistallani olevasta kuudesta päiväkodista huolii kaitsittavakseen pienen apinamme. Pitäkää meille peukkuja!

Ei nimi miestä pahenna ellei mies itse nimeä

Ennen poikieni syntymää mietin joskus, että minun pitäisi saada ainakin kymmenen lasta. Ei siksi, että haluaisin suurperheen, vaan siksi, että minulla oli niin hirvittävän monta hyvää nimeä annettavana. Ihmettelin miksi ihmiset antavat yleensä niin tylsiä tai muuten vaan huonoja nimiä lapsilleen.

Kun sitten olin ensimmäistä kertaa raskaana otin käteeni almanakan ja alleviivasin kaikki hyvät naisten ja miesten nimet ja luin listan innosta pinkeänä Super Mariolle. Super Mario katsoi minua epäuskoisesti; oletko tosissasi? Listalta yliviivattiin välittömästi kaikki minusta niin ihanat vanhat suomalaiskansalliset nimet.  Nimen olisi kuulemma oltava kansainvälinen, lasta ei saisi kiusata nimellä jota hän joutuisi jatkuvasti tavaamaan tai huomauttamaan että siihen tulee sitten kaksi iitä tai muuta kummalista. (Olen useaan otteeseen joutunut riitelemään saksalaisten viranomaisten kanssa siitä, olenko itse kirjoittanut nimeni väärin johonkin hakemuspaperiin, vai onko virkailija huolimattomuuttaan jättänyt kirjaimia pois nimestäni) Jäljellä ei ollut enää montakaan ehdotusta. Päätimme ottaa käyttöön sähköisen listan ja kirjoitimme sinne kumpikin mielestämme hyviä nimiä niin tytöille kuin pojillekin ja kävimme toisen nukkuessa deletoimassa listalta omasta mielestämme huonot ideat. Tyttöjen lista oli huomattavasti pidempi kuin poikien. Huomasimme, että tytöille on olemassa enemmän nimiä jotka sopivat ääntämykseltään sekä suomen- että saksankieleen.

Ihailtuamme tulevan lapsemme kiveksiä rakenneultrassa deletoimme tyttöjen nimet ja keskityimme riitelemään poikien nimistä. Yhteistä säveltä ei tuntunut löytyvän sitten millään. Päätimme jättää aiheen muutamaksi kuukaudeksi ja palasimme asiaan lähempänä synnytystä. Super Mario otti aiheeseen insinöörille luontaisen "tieteellisen" lähestymistavan ja etsi netistä käsiinsä listan jossa oli 100 suosituinta miestennimeä viimeisen 10 vuoden ajalta niin Suomesta kuin Saksastakin. Tulevan lapsen nimi olisi löydyttävä molemmilta listoilta - ei kuitenkaan Top 10 osastolta, eikä nimessä saisi olla R-kirjainta, koska se lausutaan maissamme eri tavoin. Lopulta löysimme etsimämme. Lapsestamme tulisi Tonton! Toiseksi nimeksi saisin valita jotain suomalaista. Valitsin nimen jonka merkitys oli mielestäni äärettömän kaunis. Pojan synnyttyä olimme onneksi tyytyväisiä valintaamme sillä meillä ei olisi ollut enää mahdollisuutta muuttaa sitä. Saksassa, kuten oikeastaan melkeinpä kaikkialla muuallakin Euroopassa, nimi on annettava jo synnytyslaitoksella.

Toista lasta odottaessamme olimme jo tietoisia nimenvalinnan vaikeudesta. Otimme jälleen kerran käyttöömme sähköisen listan joka ei tälläkään kertaa missään vaiheessa kasvanut kovinkaan pitkäksi. Emme halunneet ottaa listalle mitään jo kertaalleen ensimmäisen poikamme kohdalla hylättyjä nimiehdotuksia. Olimme epätoivoisia. Tai minä olin. Super Mario oli luonteensa mukaisesti optimisti.  Nimeä ei vaan tuntunut löytyvän. Keskustelimme nimistä ystäviemme ja sukulaistemme kanssa ja saimme ehdotuksillemme kommentteja kuten "sen niminen mies ei koskaan voittaisi tenniksessä". Ja sitten Heureka! Löysimme aivan ihanan nimen. Kutsuimme jo tulevaa vauvaa kyseisellä nimellä noin kuukauden ajan, kunnes huomasin, että läheisen leikkipuistomme vakioporukkaan kuului noin puolentusinaa saman nimistä poikaa. Huomasimme nimen olevan Top 10 joukossa molemmissa maissa. Palasimme taas lähtöruutuun. Vain muutama viikko ennen synnytystä olimme taas inhokkiaiheemme äärellä - valitsemassa lapsellemme nimeä. Meidän oli pakko laajentaa tajuntaamme etsimällä nimiä Suomen ja Saksan ulkopuolelta. Lopulta olimme jopa valmiita hyväkymään ärrälliset nimet. Ja niin kuopuksestamme tuli Ellopello. Kumpikaan meistä ei tuntenut yhtään Ellopelloa omasta maastaan, mutta nimi oli silti helposti lausuttavissa ja taatusti kansainvälinen. Toiseksi nimeksi sain jälleen kerran valita jotain suomalaista. Halusin taas antaa merkityksellisen suomenkielisen nimen, josta kävisi ilmi kuinka haluttu ja rakastettu poikamme meille on.

Mitä meistä tulee isona?

Lapsena päätin, että minusta tulisi isona kioskimyyjä. Kyseinen ammatti vetosi moneen perustarpeeseeni; kioskimyyjä tapaa päivittäin paljon ihmisiä, työ on itsenäistä ilman jatkuvaa valvovaa silmää ja mikä tärkeintä, kioskimyyjä saa eläkkelle päästyään kaikki kassaan kertyneet rahat. Päätin myös, että kunhan aikuistuisin, leipoisin aina niin paljon pullataikinaa, että voisin syödä taikinaa ihan niin paljon kuin mieli tekisi. Äitini nimittäin (varmaan ihan vaan nuukuuttaan) rajoitti ikävästi omaa taikinan syöntiäni.

Nyt olen ilmeisesti "iso" ja aikuinen, enkä ole vielä koskaan työskennellyt kioskimyyjänä. Perjantaina leivoin pullaa ja vahdin haukkana ettei Tonton olisi syönyt liikaa taikinaa leipoessamme. Hän varmaan kirosi pienessä päässään äitinsä nuukuutta ja suunnitteli tulevaa aikuisen elämäänsä alati täysien taikinakulhojen äärellä.

Useimmista meistä tulee siis varmaan aikuisena ihan jotain muuta kuin se lapsuuden ensimmäinen unelma ammatti. Olen kuitenkin sitä mieltä, että esimerkiksi itselleni olisi varmaan ollut parempi kuunnella enemmän niitä lapsuuden toiveita ammattia valitessani. Olen enimmäkseen työskennellyt tietokoneiden ääressä e-maileja kirjoitellen ja excel taulukoita täytellen, enkä jotenkin koe valitsemaani alaa omakseni. Ehkä en siis vielä olekaan iso? Ehkä minusta tulee vielä jotain aivan muuta.

Mitäköhän pienistä pojistani tulee? Onko heissä jo nähtävissä merkkejä heidän tulevista aikuisista persoonistaan? Aivan varmasti. Itse en ole ollut kovinkaan yllättynyt omien lapsuuden ja nuoruuden ystävieni aikuisista persoonista.

Facebook tarjoaa mielenkiintoisen ikkunan muiden ihmisten elämään. Tuskin pitäisin oikeasti yhteyttä suurinpaan osaan Facebook kavereistani. Nyt voin seurata heidän naimisiin menojaan, lasten saamisiaan, uusia Bemareitaan ja jännittäviä ulkomaanmatkojaan. Harva tuttavani on yllättänyt minua kovinkaan suuresti elämänvalinnoillaan. Ei edes se yliopistotuttava joka tätänykyä liftaa Panamassa rahattomana Zeitgeist guruna.

Kuvassa olen minä itse leipomassa noin kolmekymmentä vuotta sitten.

Poikia vai tyttöjä?

Muistan kun lapsettomana vähän säälin useamman pojan äitejä ja ajattelin salaa mielessäni, että tuokin raukka on varmaan toivonut itselleen tyttöä. Ihminen kai kokee useimmiten oman sukupuolensa itselleen helpommaksi kasvattaa ja ymmärtää. Ja lisäksi itse on tyttärensä kanssa ikäänkuin linkkeinä naisten ketjussa aikojen alkuun.

Minä myös rakastan letittää ja kammata toisten hiuksia. Kuvittelin kai aina itseni näpertämään nutturaa tyttärelleni balettiesitykseen. Pojille on myös ankeampaa ostaa vaatteita. Lastenvaateosastoillahan kaksi kolmasosaa valikoimasta on tytöille. Kärjistetysti sanoen pojille on tarjolla sinistä ja harmaata college asua Spidermanilla ja Cars teemalla.

Kun esikoiseni rakenneultrassa lääkäri sanoi lapsen olevan poika, en ollut pettynyt, sillä minusta lapsi kuin lapsi on lottovoitto. En ole suhtautunut lasten saamiseen koskaan itsestäänselvyytenä. Olisin silti varmaan rehellisesti sanoen ollut ihan pikkuisen iloisempi uutisestä, että lapsi olisi ollut tyttö. Myös muutamien naispuolisten sukulaistemme ensireaktiosta paljastui pienehkö pettymys. "Ai, poika.. No ihan kiva". Eräs vanha rouva jopa huokaisi syvään ja sanoi että "Eihän se nyt ihan niin mennyt kuin olisi pitänyt". Hän antoi meille myös vinkkejä missä asennossa niitä tyttöjä tehdään.

Mutta, mutta.. Se ei todellakaan ole klisee että lapsen synnyttyä sukupuolella ei ole enää minkäänlaista merkitystä. Sikiöstä tulee ihminen ja yksilö joka on juuri täydellinen sellaisenaan. Oli hienoa, että kuultuani toisen lapsemme olevan poika, en ollut enää senkään vertaa pettynyt sukupuoleen kuin ensimmäisellä kerralla. Eräs lapseton naispuolinen kaverini kysyi minulta kuitenkin kuopustani odottaessa pidänkö minä sitten pojista, että hän on suunitellut itselleen tyttöä. (Good luck!)

On upeaa saada seurata pienten poikien kasvua ja matkaa kohti aikuisuutta. Sen tyttöjen matkanhan olen jo itse nähnyt ja kokenut. Jos nutturan teko jää nyt välistä, pääsenpähän ainakin leikkimään cowboyta ja intiaania.

Missä hävisi Helsinki?

Äitiys ajaa eksistentiaalisiin pohdintoihin. Tänään jouduin vastaamaan kysymykseen "missä hävisi Helsinki?". Yritin moneen kertaan selittää että sellaista kysymystä ei olekaan, että vähintäänkin pitäisi kysyä "minne hävisi Helsinki?" ja että Helsinki ei muutenkaan ole hävinnyt minnekään. Siellä se on tietääkseni edelleenkin Suomessa Itämeren rannalla. Poikani ei tyytynyt vastaukseen ja hoki yli kymmenen kertaa että "missä hävisi Helsinki?". Sama keskustelu käytiin sekä aamupalalla että lounaalla. En malta odottaa iltapalaa..

Lapsena minut laitettiin erityisen rauhallisena ja kilttinä tyttönä kerhossa istumaan erään vilkkaan Jarkon viereen.  Koin tämän istumajärjestelyn ikäänkuin rangaistukseksi omasta kiltteydestäni. Jarkolla oli näet hyvin ansaittuna lisänimenään "tuhma". Tämä Tuhma-Jarkko ruiskutteli aina appelsiininmehua silmiini ja riehui ja häiriköi omaksi ilokseen.  Tänään taas hiekkalaatikolla oma kullannuppuni riehui ja häiriköi omaksi ja muiden iloksi ja läimäisi kourallisen hiekkaa syyttömän pikkutytön naamaan. Toruin poikaani ja pyysin naiselta ja hänen lapseltaan anteeksi. "AI ANTEEKSI?!" tiuskaisi äiti. No mitäpä siinä muutakaan oikein voi tehdä. Jäädä pojan kanssa kotiin kunnes oppii käyttäytymään. Kotona ei yksinkertaisesti opita käyttäytymään. Lasten on pakko saada oppia tavoille muiden lasten seurassa. Äiti ei myöskään mitenkään reagoinut poikani itkuiseen anteeksipyyntöön. Halusi osoittaa kuinka huono kasvattaja minä olen ja kuinka lapseni on todennäköinen tulevaisuuden kriminaali.

Minusta on tullut Tuhma-Jarkon äiti. Niin se elämä yllättää. Toivottavasti sille lapsuuden Tuhma-Jarkolle kuuluu hyvää :)

Ei, Ei, Ei!

Minulla ei ole ollut tapana arvostella muiden ihmisten tekemisiä (päin naamaa siis - selän takana tietysti kyllä).  Kuitenkin näin äitinä olen ajautunut jatkuvan tuomitsemisen kierteeseen. Periaatteeni "live and let live" tuntuu täysin unohtuneen. "Ei, älä töki Ellopelloa silmään", "Ei, kaikki hiekkalaatikon lelut eivät kuulu sinulle", "Ei, ei käy että syöt päiväruuaksi vain bretzeliä". Minusta on tullut nalkuttava ämmä! 

En siis oikein usko että vanhemmuus jotenkin tekisi ihmisistä parempia. Minusta äitiys on tehnyt valittajan ja toisten asioihin sekaantujan. Joskus oikeasti harmittaa kun koko päivä menee kieltoja jaellessa ja kehotuksia toistaessa. Kuinka monta kertaa saman asian voi sanoa yhden päivän aikana? Olen vielä ajatellut olevani suhteellisen salliva äiti, en mielestäni ylisuojele lapsiani ja minun puolestani lapset saavat keskenään selvittää pienemmät kahinat. Kuitenkin kielto ja kehotuslauseet (usein tarpeettoman korkealla volyymilla) kaikuvat pienten poikieni korviin taukoamatta.

Iltaisin aina päätän olla huomenna astetta leppoisampi ja mukavampi äiti. Aamulla kuitenkin menetän hermoni kun aamupuuroa on tuijotettu puolituntia, on keskusteltu millä lusikalla puuro syötäisiin, on haluttu vaihtaa lautasta, on "vahingossa" kaadettu lasi vettä lattialle, on käyty tökkäämässä veljeä silmään äidin tiskatessa ja on kieltäydytty pukeutumasta ja samalla itketty että halutaan kerhoon joka alkaa kymmenen minuutin päästä. Kuulemma uhmaikä on ohimenevä vaihe. Onkohan valittajaämmyys myös ohimenevää? ;)

Minitreffen

Meillä on poikien kanssa tapana käydä kerran viikossa lähistöllä olevassa "asukastilassa" "minitreffeillä" jonne äidit voivat tulla pienten lastensa kanssa leikkimään ja tapaamaan toisiaan. Tämä on kaupungin kustantamaa toimintaa, jonne kuka tahansa voi tulla ilmoittautumatta tai maksamatta minkäänlaista sisäänpaasymaksua. Minusta idea on loistava. En halua sitoutua ja pidän myös siitä, ettei kaikesta aina tarvitse maksaa jotain.. no verojen muodossa sitten tietenkin.

Erikoista tai kenties täysin ennustettavaa on, että tätä tilaa käyttävät pääsääntöisesti ihmiset, joiden alkuperä on jossain muualla kuin Saksassa. Olen tutustunut treffeillä naisiin mm entisen Jugoslavian maista, Etiopiasta, Ukrainasta, Turkista, Venäjältä, Italiasta ja Marokkosta. Tunnelma tapaamisissa on rento ja mukava. Lapset riitelevät leluista ja aikuiset ruotivat esimerkiksi tarhapaikkojen vähyyttä kaupunginosassamme tai vertailevat lastensa kehitysaskeleita. Hyvässä hengessä siis - paitsi tietenkin se leluista riitely. On mielenkiintoista seurata kuinka italialainen pikkumacho pärjää saksalaissuomalaiselle känkkäränkälle (huonosti). Lelut ovat kaupungin kustantamia.

Olen koettanut analysoida miksi saksalaiset naiset pysyvät poissa tapaamisista. Varmasti juuri siitä syystä, että paikalla odotetaan olevan lähinnä ulkomaalaisia koska kerhotilojen käyttö on maksutonta. Olisinko kenties itsekin Suomessa asuessani yhtä ennakkoluuloinen? Luultavasti. Minusta tälläinen kulttuurien välinen kohtaaminen alle metrin mittaisten kesken on upeaa. Ehkäpä omien lasteni ennakkoluulot muista kulttuureista tulevia kohtaan ovat tulevaisuudessa pienemmät kuin itselläni.

No onkos tullut kesä?

Münchenissä aurinko paistaa ja linnut laulavat. Tontonin hikoiltua itsensä läpimäräksi Reima haalarissaan tarpeeksi usealla pyöräretkillä olen vihdoin alkanut pukea hänet sään enkä kalenterin mukaan farkkuihin ja syystakkiin. Tänään kuljimme paikallisen lastentarhan ohi ja siellä lapsilla ei näyttänyt olevan edes pipoja päissään. Meillä kuitenkin hattu ja hanskat pysyvät käytössä kalenterikevääseen asti, vaikka oltaisiin kuinka reilusti plussan puolella.

Ulkovaatetuksesta puheenollen: Reimalla olisi täällä Saksassa suuret markkinat. Ihmettelen miksei Reima ole löytänyt tietään paikallisiin Outdoor kauppoihin. Markkinoinnista huolehtii jo valmiiksi täällä Münchenissä suomalainen yhteisö joka isänmaallisesti pukee jälkikasvunsa kesäisin Marimekkoon ja talvisin Reimaan. En usko että Suomessa asuessani olisin niin merkkiuskollinen kuin ulkosuomalaisena olen. Mikä Suomessa asuessa on melkeinpä kommunististen maiden tapaista "tarjolla ei ole kuin yhdenlaisia haalareita" massapukeutumista, on täällä Saksassa "yksilöllistä" outdoor henkistä muiden lapsiperheiden kadehtimaa kilpavarustelua. Minulta kysellään jatkuvasti mistä olen ostanut lasteni ulkovaatteet. Erityisesti Reiman vetoketjulliset rukkaset herättävät ihastusta.  Käsineiden pukeminen lapsille koetaan niin vaivalloiseksi, että lapset ovat ulkona paljain käsin vielä silloin kun aikuisilla itselläänkin on jo sormikkaat käsissään. Kun säät käyvät liian kylmiksi hanskattomaan ulkoiluun jäävät useimmat äidit yksinkertaisesti sisälle lapsineen. Me olemmekin poikieni kanssa usein ainoat ulkoilijat lähipuistossa.

Täällä skandinaavisuus (suomalaisuus mukaanluettuna) on markkinointivaltti jota käytetään hyväksi jopa saksalaisten tuotteiden kohdalla. Tästä esimerkkinä esimerkiksi Globetrotterin oma "Kaikkialla" mallisto jonka nimi on siis suomalainen ja logona on hieman omituisesti viikinkikypärä. Toinen suomalaisuudella itseään markkinoiva paikallinen merkki on Finkid joka on ilmeisesti Berliinissä asuvan suomalaissuunnittelijan lanseeraama lasten ulkoiluvaatemallisto. Käsittääkseni kyseistä merkkiä ei edes tunneta Suomessa. Minusta nuo Finkidin vaatteet ovat aivan ihania, joskin turhan tyyriitä hiekkalaatikolle. Naureskelinkin, että paikallisissa leikkipuistoissa voi aina Finkidiin puettujen lasten prosenttiosuuden perusteella päätellä lähialueen keskimääräisen tulotason. Joskus tuntuu, että joka toisella lapsella on vähintäänkin Finkid pipo.