Lottoamista tarhapaikoilla

Eilen kävelin vaaliljulisteen ohi jossa luki "Tarhapaikka lapselle ei saisi olla lottovoitto". Olen samaa mieltä. Järkevän tarhapaikan etsiminen kodin lähistöltä on eräänlaista lottoamista asuinalueellamme.  Münchenissä on korkea palkkataso, törkeä vuokrataso ja perinteisesti muhkea prosentti naisia kotona lasten kanssa. No, ajat muuttuvat ja yhä useammat naiset haluavat viedä lapsensa tarhaan. Ongelmana on, että tarhapaikkoja ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi. Vaikka uusia tarhoja avataankin jatkuvasti, ei niihin saada riittävästi henkilökuntaa. Lastenhoitajan palkka Saksassa on niin pieni, ettei Münchenin vuokria yksinkertaisesti makseta niilla tuloilla.

Eilen kävin anelemassa tarhapaikkaa lähistöllä olevasta katolisesta tarhasta. Super Mario oli aluksi vahvasti sitä mieltä, ettei hän voi jakaa niitä arvoja joita katolinen kirkko lapsillemme opettaisi. Minä puolestani järkeilin, että tarha on kävelymatkan päässä, uskonto on osa yleissivistystä ja meillä ei ole varaa olla liian tarkkoja tulevan tarhan filosofian suhteen. Siitä olimme samaa mieltä, että Tontonin on päästävä muiden lasten seuraan vaikka edes osapäiväisesti. Tonton flirttaili uskomattoman hienosti haastattelijan kanssa ja näytti vain sen herttaisen enkelipuolen itsestään. Toisella olkapäällä tavallisesti istuva pikkupiru taisi olla päiväunilla. Meillä on siis toivoa kyseisesn päiväkodin suhteen!

Viimeviikolla olin soittanut tulenkatkuisen puhelun erääseen läheiseen päiväkotiin joka jo toisena vuotena peräkkäin oli kieltäytynyt ottamasta meiltä edes hakemusta vedoten odotusjonon pituuteen. Kyselin mistä he ylipäätään löytävät lapsia hoidettavakseen jos sinne ei vuodesta toiseen saa edes hakea. Minulle selitettiin jotain sisaruslasten ensisijaisuudesta ja ihmisistä jotka tarvitsevat tarhapaikkaa meitä enemmän. Ehkäpä paikka tarhajonossa aukeaisi lahjuksilla, toimisivatkohan tuoreet korvapuustit?

Emme tietenkään ole ainoa perhe ilman tarhapaikkaa, emmekä varmasti edes yksi niistä perheistä, joille tarhapaikka olisi tarpeellisin. Münchenissä on paljon ns. Elterninitiativejä. Nämä epätoivoisten vanhempien itse perustamat tarhat kierrän kuitenkin kaukaa. En ole ollenkaan sitä tyyppiä joka haluaisi iltaisin keskustella muiden vanhempien kanssa miten lapsia tulisi kasvattaa, mitä heille tulisi syöttää ja kuinka konfliktitilanteissa toimitaan. En myöskään halua kokkaamaan tai toimimaan apuhoitajana tarhassa vuoroviikoin. Haluan viedä lapseni päiväkodille aamulla ja hakea heidät iltapäivällä takaisin yhtenä kappaleena. Minulle on suhteellisen yhdentekevää minkä kasvatusoppaan ohjeiden mukaan rasavilliä lastani koetetaan kasvattaa siinä välissä.

Toivotaan, että edes joku tällä hetkellä hakemuslistallani olevasta kuudesta päiväkodista huolii kaitsittavakseen pienen apinamme. Pitäkää meille peukkuja!