Tonton bloggaa

Jos Tonton osaisi kirjoittaa hän saattaisi blogata eilisestä jotain tähän tapaan:

Aamulla äiti teki taas sitä iänikuista kaurapuuroa ja yritti kaupitella sitä minulle jonain gourmet elämyksenä. Puuro on puuroa vaikka siihen iskisi kuinka ison lusikallisen mustikkahilloa sekaan. Ja eikai ihmisen voi olettaa osaavan valita lautastaan minuutin sisään. Minne sillä naisella on muutenkaan aina niin kiire? Sehän on kotirouva, luulisi silläkin aikaa olevan tarpeeksi. Jos minä haluan meditoida aamiaiseni äärellä, olisi hänen oltava tyytyväinen. Henkinen tasapainoni on taatusti parempi kun sen nalkuttavan naikkosen. Ärsytävyyden huippu oli kun hän jälleen kerran esitti jotain helikopteria saadakseen minut avaamaan suuni. Jos ei maistu - ei maistu!

Ulkona oli eilen sellainen keli, ettei kenenkään kaverin täysjärkiset vanhemmat raahaa sinne lapsiaan. No, ei meidän äiti taaskaan voinut jäädä sisätiloihin. Sillä kai tuo pohjoinen veri vetää Siperiaan. Puki ensin veljelle ja itselleen päälle ja uhkaili lähtevänsä ulos ilman minua. Ja saisi hyvin mennäkin jos antaisi minulle ensin sen iPadin jonka oli taas kerran nostanut ylähyllylle minun ulottumattomiini. No eikai siinä sitten muuta voinut kun lähteä mukaan. Ei siellä taaskaan muuta tekemistä ollut kun pyöräillä ympäriinsä etsimässä muita lapsia. Ne olivat tietenkin lämpimissä kotipesissään normaalien äitiensä kanssa. Yksi kreikkalaispimu löytyi onneksi puistosta, mutta äiti ei taaskaan antanut minun rauhassa tehdä tuttavuutta. En minä painia halunnut, olisin vaan vähän tanssahdellut zorbasia hänen kanssaan.

Päiväunille meno oli taas nihkeää, väärä kirja, väärä tyyny, väärä unilaulu. Mehän harjoittelemme tätä päivittäin, muttei se näytä oppivan oikeita rituaaleja sitten millään. Tulin taas ulos huoneestani kymmenisen kertaa ihan koulutusmielessä. Kyllä se vielä joskus oppii.

Herättyäni äitini hehkutti, että kaverini Leo on tulossa kylään. Ihan kiva. Saisihan se katsella kun minä ratsastan keinuhirvelläni. Mutta tietenkin se luuli sitten itse osaavansa ratsastaa. Yritin huutaa stoppia jo Leon lähestyessä hirveäni, se on lämminverinen hirvi eikä siihen saa amatööriratsastaja koskea! Hirveäni kaltoin kohdeltuaan se poika ampaisi kohti roska-autoani. Äitini hoki taas jotain jakamissontaa. Jakaako isä sitten Mersuaan kenenkään muun kanssa? No ei jaa! Ei se siihen loppunut. Yritti rakentaa jotain säälittävää tornia legoistani... Se oli sitten viimeinen pisara. Tunsin raivon kyyneleiden nousevan silmistäni. Äitini yritti kai jotain pedagokista temppua ja piteli minua muka hellästi otteessaan ja selitti jotain siitä, että kun minä menen Leon luokse saan sitten leikkiä hänen leluillaan. No muistellaanpa vähän Talvisotaa. Sanoiko Mannerheim suomalaisille että nuo venäläiset nyt vaan vähän vaan kokeilevat noita teidän torppianne, että saatte ne kyllä takaisin? Ei sanonut. Hän sanoi jotain tyylin "taistelkaa viimeiseen mieheen". Niin minäkin yritin tehdä!

Vierailun jälkeen äitini mökötti, vaikka itse olin helpottunut tunkeilijan poistuttua reviiriltäni. Kunnon kielikellon tapaan äitini selosti sitten tapahtumat isälleni hänen tultuaan kotiin. Isä on onneksi äitiä rennompi. Kyllä äitikin loppuillasta leppyi. Jotain se yritti vielä nukkumaan mennessäkin siitä jakamisesta selittää. En ole kuitenkaan menettänyt toivoani. Kyllä äitikin vielä oppii. On ne muutkin oppineet viimeistään neljään kymppiin mennessä. Päivän päätteeksi vielä pusuttelimme ja äiti lauloi minulle "Sinisen unen". Ei se raukka osaa laulaa, mutten vielä raaski sitä sille kertoa. Odottelen äitini kuusikymppisiä ja kerron sen sitten juhlapuheessa koko suvulle hauskana anekdoottina lapsuudestani.