Off the beaten track

Näinä yksilöllisen matkailun kulta-aikoina trendikkäimmät hipsterit ja reppureissaajat koettavat vättää leimautumista turisteiksi. He ovat maailmankansalaisia, matkustavat kokeakseen "aitoja" elämyksiä paikallisten ihmisten seurassa aidoissa olosuhteissa. No me olemme nyt viettäneet päivän Madridin lähistöllä sijaitsevalla kiinalais-espanjalaisella tukku alueella. Täällä ei turisteja näy - eikä jalkakäytäviä, kahviloita, puistoja - eikä turistikrääsää myyviä kojuja. Hei, eikun joo, siis turistikrääsää löytyy, mutta sitä saa ostaa vain tukuittain, minimissään tusinan samaa laatua. Tämä on suoranainen unelmakohde lapsiperheille. Suosittelen! Voi myös bongata villieläimiä, rottia ja sen sellaisia. Ainoa tekemämme ostos tässä ostosparatiisissa oli purtilo wasabi-tahnaa kiinalaisesta supermarketista. Markettiin menimme pitämään sadetta ja kuluttamaan aikaa, jota kerrankin elämässä oli liikaa kulutettavana.

Jotta elämysmatkailu olisi kyllin autenttista Bobista hajosi sen moottoriosan lisäksi vesijohto jota ei ainakaan ihan ensi yrittämälä ihan itse pysty korjaamaan. Ei edes Super Mario joka yleensä hallitsee tasohyppelyt ja mutterit. Ja moottorissa on jotain muutakin häikkää. No sitä korjataan parhaillaan. Saa nähdä onnistuuko. Se vesijohto saa odottaa. Eilen illalla pesin hiukseni leirintäalueen käsienpesualtaassa. Joko en osaa käyttää sieltä löytyviä suihkuja tai oli liian myöhä ja ne oli jotenkin kytketty pois päältä. Nukuin vähemmän kuin hermostunut tonttu jouluyönä ja tällä hetkellä tämä reissumuoto väsyttää. Onneksi Ellopello nukkuu ja Tonton katsoo samaan aikaan läppäriltä videota kun kirjoitan tätä blogia. Kätevä tälläinen leveä näyttöruutu. Okei, Mario palasi juuri korjaamon puolelta. Bob on taas kunnossa, siis se moottori. Kuulemma tonnin vanhingot. Onneksi takuuta oli jäljellä vielä kaksi viikkoa. Nyt sitten sen vesijohdon kimppuun. Tai ehkä huomenna. Nyt takaisin leirintäalueelle yhtä kokemusta rikkaampana.

Bob sairastaa

Viisas asuntoautomme Bob on päättänyt tarjota meille levähdystauon. Moottorissa on jotain vikaa, kävimme jo muutama päivä sitten korjaamolla arvuuttelemassa ongelmaa ja nyt kun yritän kääntää diagnoosin espanjan ja saksan kautta suomeen voisin sanoa, että olisikohan se joku suutin tai sekoitin ja mikälie mikseri joka reistailee. Olemme siis jo kolmen yön ajan sammaltuneet samalla leirintäalueella. Täällä on myös langaton netti ja siksi olen taas päivittämässä blogia. On aamu, mies ja poikaset nukkuvat, emo bloggaa. Aurinko on noussut, mutta jäänyt piilottelemaan harmaiden pilvien taakse. Linnut laulavat koska ovat optimisteja luonteeltaan. Vielä tämä tästä kesäksi muuttuu.

Tänään aiomme kai vihdoin uskaltautua Madridiin, jätämme Bobin sairastamaan yksin tänne muiden matkailuautojen ja asuntovaunujen sekaan (joita ei kylläkään tähän aikaan vuodesta ole alueella montaakaan). Eilen kävimme jo läheisessä "kylässä" tai pikemminkin Madridin nukkumalähiössä ruokaostoksilla. Maanantaina Bob pääsee leikkaukseen josta toipumistodennäköisyys entiselleen on kuulemma hyvä. Saa nähdä jatkammeko samantien matkaa kohti etelää ja toivottavasti parempia kelejä vai jäämmekö vielä tänne Madridin alueelle hytisemään.

Ellopello opiskelee parhaillaan kiinteiden syömistä. Hän on jo löytänyt tiettyjä suosikkeja kuten kengänpohjat ja virtajohdot. Inhokkeihin kuuluu hedelmäsoseet ja hernemuhennos. Jotenkuten alas menee mannapuuro ja porkkanapohjaiset soseet. Sama ruokalusikallinen pitää siis työntää suuhun kolmeen neljään kertaan. Ruokalusikallinen siis tässä tapauksessa on tietenkin teelusikallinen. Ensimmäinen kerta osuu poskeen, toinen kerta otsaan, kolmas menee vääntäen suuhun ja neljäs kerta on sama ruoka uudelleen suuhun pakotettuna kun poika on ensin työntänyt sen ulos kielellään. Ihan perusmenoa siis. Mutta kun haasteeseen lisää ahtaat tilat asuntoautossa ja yrityksen pitää upeat plyysssshi penkit jotenkuten puhtaana niin syöttämisestä muodostuu hieman stressaava ohjelmanumero. Toisaalta en halua luovuttaa, koska tätä nykyä öiset rintaruokailut tapahtuvat niin usein, että aamulla mietin nukuinkö yöllä kertaakaan tuntia pidempää pätkää.

Poikien erilaiset luonteet näkyvät jo tässä iässä aika selvästi. Muistan Tontonin olleen jo vauvana todella varovainen liikkeissään. Hän ei koskaan tippunut mistään, koska omasi kai suhteellisen toimivan itsesuojeluvaiston. Hänen kanssaan oli myös leppoisaa viettää aikaa esimerkiksi picnic peitolla puistossa, koska pojan mielestä ruoho oli ällöttävää eikä hän yrittänytkään kontata pois. Ellopello suorastaan hyppää alas mistä ikinä pääseekään putoamaan. Hän poistuu välittömästi ulkona peiton päältä ja kiiruhtaa mättämään ruohotuppoja suuhunsa. Toisaalta Tonton oli ja on kova protestoimaan itkulla jos kaikki ei mennyt hänen suunnitelmiensa mukaan. Ellopello itkee vain äärimmäisessä hädässä. Hän on kylläkin hionut kiljumaäänensä äärimmäisen ärsyttävälle taajuudelle ja saavuttaa yleensä tavoitteensa ihan silläkin tavalla. Tonton "jutteli" paljon nuorempana. Ellopello ei oikeastaan jokeltele vielä mitään. Kiljuu ja nauraa vaan. Ellopello on sähäkämpi liikkeissään vaikkakin rauhallisempi luonteeltaan muuten. Saa nähdä millainen uhmaikäinen hänestä aikanaan tulee. Ja olemmeko me vanhemmat kehittyneet kasvattajina yhtään siihen mennessä? Haluaisin myös kurkistaa ajassa eteenpäin ja nähdä millaisia miehiä pojistani on kasvamassa. Toivottavasti paljolti isänsä kaltaisia. Minulta saisivat periä vaikkapa nopean aineenvaihdunnan, eipä kai juuri muuta. Ehkä myös ripauksen itseironiaa.  

Hablas Espanol? Vai miten se meni?

Olen aina ollut sitä mieltä että kieliä oppii parhaiten puhumalla niitä. Aloitat vain ääntelemään paikallisittain, sanot Si, No! ja siitä se sitten pikkuhiljaa etenee. Samaan tapaan kuin vauvoilla. No tällä logiikalla olen siis vastaillut kysymykseen "Puhutko espanjaa" "Si, un poco".. eli vähän.. Super Mario on tainnut ottaa espanjankielentaitoni turhan tosissaan sillä on usein pyytänyt minua tulkiksi tilanteen niin vaatiessa. Tuijotan vain puhujaa ja näytän eksyneeltä. Osaan siis tilata oluen espanjaksi ja kysyä kelloa, mutta vastausta en sitten tietenkään ymmärrä. Mäkkärissä tilasin vahingossa kaksitoista kanansiipeä neljän sijaan, ravintolassa tilaan annoksen jonka osaan lausua ja saan sitten mitä nyt ikinä sattuma minulle tarjoaakaan. Ei siinä mitään. Mutta kun tähän yhdistää vuosia kestäneet unettomat yöt ja kahden alle kolmivuotiaan hoitamisen voi vieras kieli ja sen käyttäminen johtaa omituisiin tilanteisiin.

Olin jutellut Super Marion kanssa espanjalaisesta ruuasta. Leipä ei näytä olevan kummoista, mutta muuten ruoka on hyvää. Espanja ei kylläkään varmastikaan ole kasvissyöjän unelmamaa ja ruoka kyllä näyttää kertyvän naisten lanteille aika tehokkaasti täälläkin päin maailmaa. Niin, siis tästä ruuasta keskustellessamme olin sanonut, että paella ei kyllä ole minun ruokani. Riisiä ja mereneläviä. No eräässä lounasravintolassa ruokaillessamme sain taas tehtäväkseni "espanjankielentaitoisena" tilata kolmen ruokalajin ateriamme. Kun ruoka kannettiin pöytään Super Mario ihmetteli miksi olin tilannut paellaa kun juuri edellisenä päivänä olin kritisoinut ruokalajia. Sanoin luulleeni tilaavani tortillaa. Nehän kuulostavat vähän samalta. Super Mario alkoi käsittää minun joko täysin bluffaavan kielitaitoni tai olevan muuten vain aivotoiminnaltani heikossa kunnossa. Molemmat totta.

Olen kehunut myös puhuvani "suhteellisen hyvää" ruotsia. Haha.. Saa nähdä pääseekö mieheni nauramaan taidoilleni Ruotsissa tämän reissumme aikana. (Minä olen muuten sitä mieltä, että turha vaatimattomuus ei kaunista ja suomalaisten olisi opittava rentoutta itsensä ja osaamisensa suhteen. Joskus on ihan OK sanoa olevansa vaikka hyvä kokki tai omaavansa kauniit pottuvarpaat) Eurooppa onkin osoittautunut odotettua suuremmaksi. Googlemapsissä reissu Saksasta Ranskan kautta Espanjaan, sieltä rannikkoa pitkin Englannin kohdille ja takaisin Tanskaan ja Norjaan tai Ruotsiin ja sitten Lapin kautta Suomeen ja taas takaisin Saksaan näyttin ihan mahdolliselta. Koko reissu mahtuu yhteen läppärin näyttöruutuun. Nyt kun matkaa tehdään persukset auton istuimeen painettuna takapenkkiläisten protestoidessa heti matkan kestettyä tuntia kauemmin on mieliimme alkanut hiipua kysymysmerkkejä olisiko sittenkin fiksumpaa jättää muutama mielenkiintoinen paikka näkemättä ja viettää enemmän aikaa muutamassa kohteessa.

Parin viikon kuluttua vanhempani ovat tulossa Malagan kohdille meitä moikkaamaan ja "lomailemaan" kanssamme muutamaksi viikoksi. Se siis tarkoittaa, että meidänkin on vietettävä aikaa ankkuroituneina Espanjan etelärannikolle. Olen jo fantasioinut mielessäni kuinka menemme Super Marion kanssa ravintolaan syömään ilman että kummallakin on yksi kaapiö sylissään viihdytettävänä. Voisimme myös vaikkapa pelata pöytätennistä ja lukea kirjoja meren rannalla. Toivottavasti tuulet kääntävät suuntaansa sitä ennen jotta Espanjassa tällä hetkellä vallitseva andalucialais-siperialainen ilmasto muuttuisi enemmän siksi aurinkorantakeliksi josta odotimme saavamme nauttia päätettyämme ajaa juuri Espanjaan. Olemme saaneet "nauttia" jopa lumisateesta. Olisi ehkä pitänyt jäädä pidemmäksi aikaa Ranskaan. Siellä aurinko paistoi juuri niin ihanasti kuin 90-luvun lopulla seuraamassani sarjassa St Tropezissa, jossa tyylikkäät ihmiset loikoilivat jahdeillansa ja siemailivat valkoviiniä.

 Aix en Provencessa

 Pojat seikkailivat illalla Bielsassa

Ellopello on turhan rohkea omilla tutkimusmatkoillaan.

 Tässä kuvassa näkyy ihmetystä herättävät kärrymme Pamplonan keskustassa.

Uisäisäi...

A Viva S-Bahnja

Toulousessa oli mukavaa. Oli hauskaa nähdä vanhaa ystävää ja hänen uutta perhettään. Kun viimeeksi tapasimme oli meitä kolme, Super Mario, Claire ja minä. Nyt Clairekin on mennyt naimisiin ja hänellä on reilun vuoden vanha tytär. Tonton oli iloissaan leikkikaverista ja lainaleluista. Hän käyttäytyi kylässä kuin pieni herrasmies ikään ja piti usein pientä Carmenia kädestä ja leikki kauniisti hänen kanssaan. Olimme Super Marion kanssa äärettömän ylpeitä molemmista pojistamme. Saimme Toulousessa ensimakua Espanjasta sillä Clairen mies on espanjalainen. Hänen nimensä Marino tarkoittaa merimiestä ja Tonton kutsuikin häntä vierailun ajan Seemanniksi. Seemann kokkasi meille iltaisin espanjalaista ruokaa ja päivällä kävimme Clairen kanssa ihailemassa Toulousen keskustaa.

Ajoimme suoraan Toulousesta Pyreneitten yli Espanjan rajalle. Ylittääksemme rajan meidän oli ajettava erään vuoren läpi tunnellista. Aloin laulamaan "A viva Espanjaa" pitääkseni lapset hyvällä tuulella pitkän automatkan loppuajan. Tulos oli päinvastainen. Tonton hermostui, että hän ei kyllä mene minnekään S-Bahnjaan vaan Spanieniin. Hänelle oli luvattu, että hän pääsee Spanieniin ja S-Bahn kuulosti pienen pojan korvaan liian arkiselta, löytyyhän sellainen kotoa Münchenistäkin. (S-Bahn on siis vähän niinkuin metron ja paikallisjunan sekoitus). Ei auttanut yhtään vaikka kuinka yritin selittää että Spanien on suomeksi Espanja ja Espanjalla ei ole mitään tekemistä S-Bahnin kanssa. Muutenkin poikamme kasvoilta kuvastui lievä pettymys sillä tunnelin takaa ei avautunutkaan aurinkoranta kuten olimme jo kuukausien ajan Espanjaa kuvailleet. Tie jatkui samanlaisena vuoristotienä kuin Ranskan puolellakin. Hiekkarantaleikit saavat muutenkin vielä odottaa, sillä olemme päättäneet ajaa kohti etelää sisämaata pitkin Madridin kautta.

Toinenkin hauska juttu olisi vielä kerrottavana: Olemme ottaneet tavaksemme selittää Tontonille esimerkiksi, että Ellopellolla ei vielä ole hampaita, mutta kesällä hänellä on ja silloin hän voi syödä esimerkiksi leipää. Kesä tuntui olevan sopiva aikakäsite tuon ikäiselle. Ei vielä, mutta pian, jossain vaiheessa Ellopello oppii ja kasvaa... Eilen illalla kävin suihkussa Tontonin kanssa. Poika katsoi kroppaani miettiliäästi ja osoitti alapäätäni. Mikä tuo on? Äidillä ei ole pippeliä. Tähän ajatusketjuun looginen jatko oli tietenkin; Kasvaako kesällä äidillekin pippeli?

Matkalla kohti Toulousea

Kaksi koneellista pyykkiä pyörii juuri Aix en Provincelaisessa itsepalvelupesulassa. Tämä on ensimmäinen pesukertamme. Olemme siis käyttäneet vanhoja rytkyjä kerran ja heittäneet ne menemään, kulkeneet suhteellisen likaisissa tamineissa ja muuten vaan pyrkineet sotkemaan vaatteitamme mahdollisimman vähän. Toulouselainen ystävämme tarjosi kyllä meille pesukonettaan ja aiomme varmasti sielläkin pestä ainakin koneellisen, muttemme kuitenkaan kehtaa saapua hänen luokseen Mont Blancin kokoisen pyykkivuoren kanssa. Toulouseen pääsemme varmaan lähipäivinä. Luultavasti saan tämän bloginkin päivitettyä nettiin asti vasta hänen luonaan.

Meillä oli viikon verran käytössämme Gapista ostettu ranskalainen sim-kortti iPadiin ja saimme siis internet yhteyden käyttöömme sitä kautta. Nyt tuo linkki maailmaan on ohi ja palaamme ainakin hetkeksi muinaiselämään ennen www-aikakautta. Silloin tällöin pääsemme myös nettiin esimerkiksi McDonaldseissa usein löytyvän ilmaisen WiFin kautta.

Olemme pystyneet välttämään varsinaisia leirintäalueita hyvin tänne asti. Kun vähän oppii etsimään sopivia kulmia kaupungeista voi Cannesinkin kaltaisessa paikassa yöpyä lähestulkoon ydinkeskustassa omassa pienessa asuntoautopesässä kenenkään siitä häiriintymättä. Tuntuuhan se joskus kieltämättä vähän hassulta käydä suihkussa jonkin pramean huvilan edustalla kun kuulee ohikulkevien ihmisten keskustelut. Tarkoituksemme on kuitenkin tulevaisuudessa viettää enemmän aikaa leirintäalueella jossakin Välimeren rannalla. Ehkä siten voimme myös tutustua uusiin ihmisiin paremmin. Näin "alkumatkasta" emme ole kuitenkaan yöpyneet missään yhtä yötä kauempaa ja meistä on ollut yksinkertaisesti mukavampi majailla "omillamme".

Erityisen vaikeaa on ollut löytää sopivia hetkiä päivittää blogiani. Nytkin minun pitäisi olla kokkaamassa, mutta päätin varastaa itselleni hetkisen omaa aikaa Ellopellon nukkuessa. Meille on muodostunut päivärytmi jonka mukaan vietämme aamupäivät kulloisessakin oleskelukaupungissa joko leikkipuistoja tai nähtävyyksiä kiertäen. Tontonin päiväunien aikaan ajamme seuraavaan kohteeseemme ja käymme siellä sitten usein iltakävelyllä, kokkaamme tai hoidamme "tärkeitä asioita" kuten lataamme kamerasta kuvat koneellemme. Haasteellista on koettaa ajoittaa kummankin pojan päiväunet samaan aikaan. Ellopello tarvitsee tietenkin useammat unet päivittäin, mutta nukkuu toisaalta lyhemmän ajan kerrallaan. Kumpikaan pojista ei ole erityisen hyvä automatkustaja, emmekä halua huudattaa lapsiamme liikaa, jottei matkustus muodostuisi liian rasittavaksi lapsillemme ja sitämukaa tietenkin myös meille. Niinpä varsinaista ajoaikaa on käytössämme maksimissaan kaksi tuntia päivässä.

Mietinkin välillä miten tälläinen puolenvuoden mittainen reissaaminen vaikuttaa lapsiimme. Tuleeko heistä tällä menolla varsinaisia globetrottereita ja vagabondeja? Toivottasti asuntoautomme tarjoaa heille riittävän kiinnekohdan muun ympäristön muuttuessa, jotteivat he tuntisi oloaan turvattomaksi. Ainakin he saavat nyt kumpikin enemmän molempien vanhempiensa huomiota kuin kotioloissa.

Olemme muuten olleet yllättyineitä kuinka vähän medioita olemme käyttäneet tai edes kaivanneet. Iltaisin olemme katsoneet koko aikana yhteensä ehkä kolme lastenohjelmaa ja puolikkaan "aikuisten elokuvan". No siis kyseessä ei ole varsinainen "aikuistenleffa" vaan 80-luvun nuorisohitti The Breakfast Club. Netissä joku tuntematon oli suositellut sitä hyvänmielen elokuvana. Toivotaan että leffalla on tosiaankin onnellinen loppu. Minähän en nykyään oikeastaan katso minkään muunlaisia elokuvia kuin sellaisia, joiden jälkeen oloni ei ole ainakaan huonompi kuin ennen katseluelämystä. Teininä kesälomilla vuokrasimme ystäväni kanssa kauhuleffoja ja katselimme niitä useamman putkeen. Nyt en käsitä miksi kukaan haluaisi katsoa mitään pelottavaa kun ihan peruselämä ilmastonlämpenemisineen ja sikainfluenssoineen tuntuu turhan jännittävältä.

(En päässyt lataamaan tekstiäni nettiin Toulousessakaan, lataan nyt tekstiä nettiin Pamplonassa)

Cote d'Azur

Pojat nukkuvat yhä kukin omassa sängyssään ja minä yritän nopeasti päivittää kuulumisemme täältä Välimeren rannalta. Nukuimme viimeyön satamassa St. Raphaelissa. Ikkunasta näkyy purjeveneitä, automme vieressä seisoo palmu, aurinko paistaa ja linnut laulavat. Eilen oli lämmintä noin parikymmentä astetta, näyttäisi että sää suosii tänäänkin kun tarkoituksenamme on ajaa St. Tropeziin. Elämä on siis aika ihanaa tällä hetkellä. Olemme yöpyneet tähän mennessä ihan tavallisilla parkkipaikoilla, vuoristolammen rannalla, upeiden villojen naapurissa ja nyt siis satamassa. Vettä tankkaamme autoomme asuntoautoille tarkoitetuilta parkkipaikoilta ja tyhjennämme samalla vessan. No siis Super Mariolla on tehtävälistallaan kyseiset askareet auton ajamisen ja navigoinnin lisäksi.

Olemme ajaneet nyt Ranskan rannikkoa pitkin Nizzasta Cannesin kautta tänne St. Raphaeliin. Meidänhän pitäisi oikeastaan olla jo Espanjassa, mutta koska kesä on jo ehtinyt tänne Ranskaankin ei meillä ole mitään kiirettä edetä matkallamme. Ehtiihän sitä myöhemminkin, manana manana.. Nämä rannikon kaupungit ovat muutenkin maineensa veroisia. Kaduilla käyskentelee toinen toistaan kauniimpia ja rohkeampia ihmisiä. Olen kuitenkin ollut yllättynyt ruokatarjonnasta. Ravintolat eivät vaikuta sen ihmeellisimmiltä kuin muuallakaan maailmassa, näkyy olevan pizzeriaa toisensa perään.

Ranskalaiset tuntuvat rakastavan karusellejä, samoin Tonton. Hän onkin päässyt sellaisen kyytiin lähes jokaisessa kaupungissa jossa olemme viipyneet. Leikkipuistot ovat myös erilaisia kuin kotona. Täällä äitien ei tarvitse olla huolissaan lastensa likaavan vaatteitaan puistossa. Maa on päällystetty tekonurmelta näyttävällä matolla ja lapset voi siis huoletta laskea telmimään mini Cucceissaan ja Vuittoneissaan. Ellopellokin on siis saanut harjoitella ryömimistä leikkipuistossa. Nizzassa oli ehkä upein koskaan näkemäni leikkipuisto, siellä lapset saivat kiipeillä oikeankokoisen puisen sinivalaan sisällä upeiden vanhojen talojen ympäröimänä. Kotiäidin elämä niillä kulmilla on varmaan aika hulppeaa.

On reissuumme mahtunut myös ikävämpiä tunnelmia. Nizzassa minä sain jonkinlaisen ruokamyrkytyksen ja oksensi ja ripuloin rajusti muutaman tunnin ajan juuri kun olimme laittamassa lapsia nukkumaan. Ellopello on tottunut nukahtamaan rinnalle mikä oli siinä tilassa tietenkin aika haasteellista. Myös vessamme rajoitettu vetävyys herätti minussa kauhuntunteita pönttöä halatessani. Cannesissa puolestaan melkein hävitimme repun jonne oli kasattu kaikki arvotavaramme. Kun on kaksi mittaamattoman arvokasta lasta vahdittavana jää tälläinen muilla mittareilla arvokas esinekin joskus vaille ansaitsemaansa huomiota. Silloin tällöin, suhteellisen säännöllisesti, kuuluu asuntoautomme sisältä myös huutoa ja mekastusta. Usein aamupalan yhteydessä. Tontonin uhmaikä ei kysele aikaa tai paikkaa. Nyt meitä on kuitenkin yksi aikuinen per lapsi eli minä olen kyennyt säilyttämään hermoni kotioloja paremmin.

Ellopello on saanut jonkinlaisen oppimispyrähdyksen. Hän ryömii nyt todella tehokkaasti ja tupsahtaa säännöllisesti ovemme edustalla olevaan porrassyvennykseen. Sieltä hän sitten katsoo ylös anovasti tai pää alaspäin päätyessään vikisee, että voisitteko mitenkään nostaa minut täältä ylös. Näky on todella huvittava, koska syvennyt on juuri hänen kokoisensa ja asennot joihin hän sinne päätyy ovat hullunkurisia. Kiinteiden ruokien syöminen etenee nyt hienosti ja ehkä ympärillä kuuluva kaunis ranskankieli on inspiroinut häntä jokeltelemaan entistä enemmän. Ellopello ottaa kontaktia ympäristön ihmisiin ja herättää paljon ihastusta kärryissään. Meillä on siis mukana pyörälla vedettävä lastenkärry joka muuntuu myös työnnetteväksi kaksostenkärryksi. En nyt tiedä millä nimellä noita käyrryjä suomessa kutsutaan. Saksassa ne ovat todella yleisiä, mutta täällä Ranskassa ihmiset ovat aivan ihmeissään kärrymme nähdessään varsinkin kun kyytiin mahtuvat molemmat lapsemme vierekkäin. Monet kommentoivat rattaita meille, mutten kyllä yhtään ymmärrä mitä he sanovat. Jännää miten tuo kielen taitamattomuus tuntu Rankassa aivan erilaiselta kuin vaikkapa Unkarissa. Täällä ihmiset olettavat kaikkien osaavan vähintään ranskankielen alkeet. Unkarissa kommunikaation ongelmat olivat enemmänkin aina sen toisen osapuolen "vikoja". Sanon aina kiittäessäni merci, mutta jostain syystä en millään meinaa muistaa sanoa bonjour mennessäni sisään vaikkapa kauppaan. Automaattisesti suustani tulee joku hellon ja hallon välimuoto. Toivottavasti tilanne hieman helpottuu Espanjaan pääytyämme. Minulla on mukanani espanjankielen oppikirja. Opiskelin kaksi kurssia espanjaa yliopistossa, aikaa kursseista on siis yli kymmenen vuotta ja huomionarvoista on, että kursseja käydessäni olin rakastunut erääseen saksalaismieheen eli opiskelumotivaationi ja siihen käyttämäni aika oli aika nollissa. Silti uskon ymmärtäväni kieltä hieman enemmän kuin ranskaa. Una cerveca porfavor.. vai miten se meni?

Bonjour!

Olemme reissanneet nyt reilun viikon ja edenneet lähelle Ranskan Nizzaa. Varsinainen liikkeellelähtö sujui yllättävän helposti. Siivoamisessa ja pakkaamisessa riitti työtä ja jotenkin tuntui haikealta jättää oma koti ja ystävät Münchenissä niin pitkäksi aikaa. Missään vaiheessa ei kuitenkaan tullut sen suurempaa lähtöpaniikkia. Ainoa ikävä asia oli Ellopellolle noussut kuume ennen lähtöä, mutta sekin lieveni nuhaksi ja yskäksi joka on pysynyt sitkeästi mukana matkassa tänne Alppien eteläpuollelle asti. Ensimmäiset päivät tienpäällä kuluivat vanhoja tuttuja tervehtien. Kävimme Biberachissa ja Villingen-Schwenningenissä missä asuimme vuoden 2005 aikoihin.

Meillä on vielä paljon opittavaa tästä matkustusmuodosta. Jo toisena yönä meiltä loppui kaasu ja hytisimme peittojemme alla. Minä nukuin Ellopellon kanssa päällekkäin ja Tonton ja Super Mario värjöttelivät kumpikin omissa sängyissään. Aamulla huomasimme, että kaasua olisikin ollut vielä yksi täysi pullollinen matkassa. No osaammepahan nyt arvostaa lämpimiä öitä entistäkin enemmän. Toisaalta olemme nyt jo sen verran etelämpänä, että vastaavanlainen tilanne ei olisi ollenkaan niin hyytävä kuin se Saksan Schwarzwaldissa oli. Toinen jatkuva oppimisen alue on kaappien oikeaoppinen sulkeminen ennen liikkellelähtöä. Tuntuu olevan ennemminkin sääntö kuin poikkeus, että minun on juostava edestakaisin autossa sulkemassa keittiön kaappeja mutkaisilla alppiteillä. Nyt myös tiedämme, ettei ole hyvä idea laittaa Tontonille eväslautasta pöydälle turvaistuimen eteen. Vaikka lautasissamme onkin ns liukuesteet olivat matkaeväät valuneet suoraan Ellopellolle. Kun pääsimme perille hymyili hampaaton murmelimme autuaan tyytyväisenä naama kuorrutettuna Biberachin ystävältämme lahjaksi saadun tiikerikakun murusilla. Oli maistunut huomattavasti paremmin kuin perunakurpitsasose tai mannapuuro. Poikamme päätti siis oma-aloitteisesti tutustua trendikkääseen sormiruokailuun.

Alunperin Ranska oli mielessämme vain välttämättömänä pahana. Ikäänkuin esteenä matkalla kohti Espanjaa. Olemme nyt kuitenkin jotenkin ihastuneet Ranskaan, ja mikä ihmeellisintä, myös ranskalaisiin. Ihmiset ovat olleet ystävällisiä ja he ovat maineestaan poiketen yrittäneet kommunikoida kanssamme englanniksi huomattuaan puuttuvan ranskankielentaitomme. Päätimme siis viipyä täällä juustoja maistellen ja upeita pikkukaupunkeja ihaillen vähän pidemmän aikaa. Säätkin ovat suosineet niin, että olemme todellakin saaneet nauttia Ranskan upeasta keväästä. Erityisen mukava kaupunki matkanvarrella on oli Annecy. Siellä olisi voinut viettää pidemmänkin aikaa. Nyt olemme jo suhteellisen lähellä rannikkoa. Minä olen huomannut kartalla St Tropezin vierellä kaupungin nimeltä „St Ellophellö“ ja sinne minun on nyt ehdottomasti päästävä - onhan se nimetty pienen aarteemme mukaan. Ensi sunnuntaina meidän pitäisi olla Toulousessa. Siellä tapaamme erään vanhan ystävämme ja hänen miehensä ja tyttärensä. Muuten suunnitelmat ovat avoinna, saa nähdä minne päädymme, comsi comsa...

Hymermuseossa

Luostari Sveitsissä

Ranskan Alpeilla, taustalla Bob