Pojat nukkuvat yhä kukin omassa
sängyssään ja minä yritän nopeasti päivittää kuulumisemme
täältä Välimeren rannalta. Nukuimme viimeyön satamassa St.
Raphaelissa. Ikkunasta näkyy purjeveneitä, automme vieressä seisoo
palmu, aurinko paistaa ja linnut laulavat. Eilen oli lämmintä noin
parikymmentä astetta, näyttäisi että sää suosii tänäänkin
kun tarkoituksenamme on ajaa St. Tropeziin. Elämä on siis aika
ihanaa tällä hetkellä. Olemme yöpyneet tähän mennessä ihan
tavallisilla parkkipaikoilla, vuoristolammen rannalla, upeiden
villojen naapurissa ja nyt siis satamassa. Vettä tankkaamme autoomme
asuntoautoille tarkoitetuilta parkkipaikoilta ja tyhjennämme samalla
vessan. No siis Super Mariolla on tehtävälistallaan kyseiset
askareet auton ajamisen ja navigoinnin lisäksi.
Olemme ajaneet nyt Ranskan rannikkoa
pitkin Nizzasta Cannesin kautta tänne St. Raphaeliin. Meidänhän
pitäisi oikeastaan olla jo Espanjassa, mutta koska kesä on jo
ehtinyt tänne Ranskaankin ei meillä ole mitään kiirettä edetä
matkallamme. Ehtiihän sitä myöhemminkin, manana manana.. Nämä
rannikon kaupungit ovat muutenkin maineensa veroisia. Kaduilla
käyskentelee toinen toistaan kauniimpia ja rohkeampia ihmisiä. Olen
kuitenkin ollut yllättynyt ruokatarjonnasta. Ravintolat eivät
vaikuta sen ihmeellisimmiltä kuin muuallakaan maailmassa, näkyy
olevan pizzeriaa toisensa perään.
Ranskalaiset tuntuvat rakastavan
karusellejä, samoin Tonton. Hän onkin päässyt sellaisen kyytiin
lähes jokaisessa kaupungissa jossa olemme viipyneet. Leikkipuistot
ovat myös erilaisia kuin kotona. Täällä äitien ei tarvitse olla
huolissaan lastensa likaavan vaatteitaan puistossa. Maa on
päällystetty tekonurmelta näyttävällä matolla ja lapset voi
siis huoletta laskea telmimään mini Cucceissaan ja Vuittoneissaan.
Ellopellokin on siis saanut harjoitella ryömimistä leikkipuistossa.
Nizzassa oli ehkä upein koskaan näkemäni leikkipuisto, siellä
lapset saivat kiipeillä oikeankokoisen puisen sinivalaan sisällä
upeiden vanhojen talojen ympäröimänä. Kotiäidin elämä niillä
kulmilla on varmaan aika hulppeaa.
On reissuumme mahtunut myös ikävämpiä
tunnelmia. Nizzassa minä sain jonkinlaisen ruokamyrkytyksen ja
oksensi ja ripuloin rajusti muutaman tunnin ajan juuri kun olimme
laittamassa lapsia nukkumaan. Ellopello on tottunut nukahtamaan
rinnalle mikä oli siinä tilassa tietenkin aika haasteellista. Myös
vessamme rajoitettu vetävyys herätti minussa kauhuntunteita pönttöä
halatessani. Cannesissa puolestaan melkein hävitimme repun jonne oli
kasattu kaikki arvotavaramme. Kun on kaksi mittaamattoman arvokasta
lasta vahdittavana jää tälläinen muilla mittareilla arvokas
esinekin joskus vaille ansaitsemaansa huomiota. Silloin tällöin,
suhteellisen säännöllisesti, kuuluu asuntoautomme sisältä myös
huutoa ja mekastusta. Usein aamupalan yhteydessä. Tontonin uhmaikä
ei kysele aikaa tai paikkaa. Nyt meitä on kuitenkin yksi aikuinen
per lapsi eli minä olen kyennyt säilyttämään hermoni kotioloja
paremmin.
Ellopello on saanut jonkinlaisen
oppimispyrähdyksen. Hän ryömii nyt todella tehokkaasti ja
tupsahtaa säännöllisesti ovemme edustalla olevaan
porrassyvennykseen. Sieltä hän sitten katsoo ylös anovasti tai pää
alaspäin päätyessään vikisee, että voisitteko mitenkään
nostaa minut täältä ylös. Näky on todella huvittava, koska
syvennyt on juuri hänen kokoisensa ja asennot joihin hän sinne
päätyy ovat hullunkurisia. Kiinteiden ruokien syöminen etenee nyt
hienosti ja ehkä ympärillä kuuluva kaunis ranskankieli on
inspiroinut häntä jokeltelemaan entistä enemmän. Ellopello ottaa
kontaktia ympäristön ihmisiin ja herättää paljon ihastusta
kärryissään. Meillä on siis mukana pyörälla vedettävä
lastenkärry joka muuntuu myös työnnetteväksi kaksostenkärryksi.
En nyt tiedä millä nimellä noita käyrryjä suomessa kutsutaan.
Saksassa ne ovat todella yleisiä, mutta täällä Ranskassa ihmiset
ovat aivan ihmeissään kärrymme nähdessään varsinkin kun kyytiin
mahtuvat molemmat lapsemme vierekkäin. Monet kommentoivat rattaita
meille, mutten kyllä yhtään ymmärrä mitä he sanovat. Jännää
miten tuo kielen taitamattomuus tuntu Rankassa aivan erilaiselta kuin
vaikkapa Unkarissa. Täällä ihmiset olettavat kaikkien osaavan
vähintään ranskankielen alkeet. Unkarissa kommunikaation ongelmat
olivat enemmänkin aina sen toisen osapuolen "vikoja".
Sanon aina kiittäessäni merci, mutta jostain syystä en millään
meinaa muistaa sanoa bonjour mennessäni sisään vaikkapa kauppaan.
Automaattisesti suustani tulee joku hellon ja hallon välimuoto.
Toivottavasti tilanne hieman helpottuu Espanjaan pääytyämme.
Minulla on mukanani espanjankielen oppikirja. Opiskelin kaksi kurssia
espanjaa yliopistossa, aikaa kursseista on siis yli kymmenen vuotta
ja huomionarvoista on, että kursseja käydessäni olin rakastunut
erääseen saksalaismieheen eli opiskelumotivaationi ja siihen
käyttämäni aika oli aika nollissa. Silti uskon ymmärtäväni
kieltä hieman enemmän kuin ranskaa. Una cerveca porfavor.. vai
miten se meni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti