Bob sairastaa

Viisas asuntoautomme Bob on päättänyt tarjota meille levähdystauon. Moottorissa on jotain vikaa, kävimme jo muutama päivä sitten korjaamolla arvuuttelemassa ongelmaa ja nyt kun yritän kääntää diagnoosin espanjan ja saksan kautta suomeen voisin sanoa, että olisikohan se joku suutin tai sekoitin ja mikälie mikseri joka reistailee. Olemme siis jo kolmen yön ajan sammaltuneet samalla leirintäalueella. Täällä on myös langaton netti ja siksi olen taas päivittämässä blogia. On aamu, mies ja poikaset nukkuvat, emo bloggaa. Aurinko on noussut, mutta jäänyt piilottelemaan harmaiden pilvien taakse. Linnut laulavat koska ovat optimisteja luonteeltaan. Vielä tämä tästä kesäksi muuttuu.

Tänään aiomme kai vihdoin uskaltautua Madridiin, jätämme Bobin sairastamaan yksin tänne muiden matkailuautojen ja asuntovaunujen sekaan (joita ei kylläkään tähän aikaan vuodesta ole alueella montaakaan). Eilen kävimme jo läheisessä "kylässä" tai pikemminkin Madridin nukkumalähiössä ruokaostoksilla. Maanantaina Bob pääsee leikkaukseen josta toipumistodennäköisyys entiselleen on kuulemma hyvä. Saa nähdä jatkammeko samantien matkaa kohti etelää ja toivottavasti parempia kelejä vai jäämmekö vielä tänne Madridin alueelle hytisemään.

Ellopello opiskelee parhaillaan kiinteiden syömistä. Hän on jo löytänyt tiettyjä suosikkeja kuten kengänpohjat ja virtajohdot. Inhokkeihin kuuluu hedelmäsoseet ja hernemuhennos. Jotenkuten alas menee mannapuuro ja porkkanapohjaiset soseet. Sama ruokalusikallinen pitää siis työntää suuhun kolmeen neljään kertaan. Ruokalusikallinen siis tässä tapauksessa on tietenkin teelusikallinen. Ensimmäinen kerta osuu poskeen, toinen kerta otsaan, kolmas menee vääntäen suuhun ja neljäs kerta on sama ruoka uudelleen suuhun pakotettuna kun poika on ensin työntänyt sen ulos kielellään. Ihan perusmenoa siis. Mutta kun haasteeseen lisää ahtaat tilat asuntoautossa ja yrityksen pitää upeat plyysssshi penkit jotenkuten puhtaana niin syöttämisestä muodostuu hieman stressaava ohjelmanumero. Toisaalta en halua luovuttaa, koska tätä nykyä öiset rintaruokailut tapahtuvat niin usein, että aamulla mietin nukuinkö yöllä kertaakaan tuntia pidempää pätkää.

Poikien erilaiset luonteet näkyvät jo tässä iässä aika selvästi. Muistan Tontonin olleen jo vauvana todella varovainen liikkeissään. Hän ei koskaan tippunut mistään, koska omasi kai suhteellisen toimivan itsesuojeluvaiston. Hänen kanssaan oli myös leppoisaa viettää aikaa esimerkiksi picnic peitolla puistossa, koska pojan mielestä ruoho oli ällöttävää eikä hän yrittänytkään kontata pois. Ellopello suorastaan hyppää alas mistä ikinä pääseekään putoamaan. Hän poistuu välittömästi ulkona peiton päältä ja kiiruhtaa mättämään ruohotuppoja suuhunsa. Toisaalta Tonton oli ja on kova protestoimaan itkulla jos kaikki ei mennyt hänen suunnitelmiensa mukaan. Ellopello itkee vain äärimmäisessä hädässä. Hän on kylläkin hionut kiljumaäänensä äärimmäisen ärsyttävälle taajuudelle ja saavuttaa yleensä tavoitteensa ihan silläkin tavalla. Tonton "jutteli" paljon nuorempana. Ellopello ei oikeastaan jokeltele vielä mitään. Kiljuu ja nauraa vaan. Ellopello on sähäkämpi liikkeissään vaikkakin rauhallisempi luonteeltaan muuten. Saa nähdä millainen uhmaikäinen hänestä aikanaan tulee. Ja olemmeko me vanhemmat kehittyneet kasvattajina yhtään siihen mennessä? Haluaisin myös kurkistaa ajassa eteenpäin ja nähdä millaisia miehiä pojistani on kasvamassa. Toivottavasti paljolti isänsä kaltaisia. Minulta saisivat periä vaikkapa nopean aineenvaihdunnan, eipä kai juuri muuta. Ehkä myös ripauksen itseironiaa.