Äitiys ajaa eksistentiaalisiin pohdintoihin. Tänään jouduin vastaamaan kysymykseen "missä hävisi Helsinki?". Yritin moneen kertaan selittää että sellaista kysymystä ei olekaan, että vähintäänkin pitäisi kysyä "minne hävisi Helsinki?" ja että Helsinki ei muutenkaan ole hävinnyt minnekään. Siellä se on tietääkseni edelleenkin Suomessa Itämeren rannalla. Poikani ei tyytynyt vastaukseen ja hoki yli kymmenen kertaa että "missä hävisi Helsinki?". Sama keskustelu käytiin sekä aamupalalla että lounaalla. En malta odottaa iltapalaa..
Lapsena minut laitettiin erityisen rauhallisena ja kilttinä tyttönä kerhossa istumaan erään vilkkaan Jarkon viereen. Koin tämän istumajärjestelyn ikäänkuin rangaistukseksi omasta kiltteydestäni. Jarkolla oli näet hyvin ansaittuna lisänimenään "tuhma". Tämä Tuhma-Jarkko ruiskutteli aina appelsiininmehua silmiini ja riehui ja häiriköi omaksi ilokseen. Tänään taas hiekkalaatikolla oma kullannuppuni riehui ja häiriköi omaksi ja muiden iloksi ja läimäisi kourallisen hiekkaa syyttömän pikkutytön naamaan. Toruin poikaani ja pyysin naiselta ja hänen lapseltaan anteeksi. "AI ANTEEKSI?!" tiuskaisi äiti. No mitäpä siinä muutakaan oikein voi tehdä. Jäädä pojan kanssa kotiin kunnes oppii käyttäytymään. Kotona ei yksinkertaisesti opita käyttäytymään. Lasten on pakko saada oppia tavoille muiden lasten seurassa. Äiti ei myöskään mitenkään reagoinut poikani itkuiseen anteeksipyyntöön. Halusi osoittaa kuinka huono kasvattaja minä olen ja kuinka lapseni on todennäköinen tulevaisuuden kriminaali.
Minusta on tullut Tuhma-Jarkon äiti. Niin se elämä yllättää. Toivottavasti sille lapsuuden Tuhma-Jarkolle kuuluu hyvää :)
Se äiti ei nähnyt asian hyvää puolta: sen oma lapsikin oppii konflikti tilanteita ja näkee että riidan jälkeen kuuluu pyytää anteeksi ja sitten kaikki on hyvin. Hyvä opetella asiat pienenä äitien ohjauksessa ni myöhemmin tietää miten itsenäisesti konflikteissa toimitaan :) T: Sal
VastaaPoista