Raippaluoto

Ensimmäiset päivät Suomessa vietimme Vaasan seudulla. Ajoimme maailmanperintölistalle päässeelle Kvarkenille. Merenkurkun saaristossa on näkyvissä sama jääkauden jälkeinen maankohoaminen kuin Ruotsin puoleisella Höga Kustenillakin. Olemme nyt reippailleet pienet kierrokset kummallakin puolella lahtea. Ruotsissa kiipesimme korkealle mäennyppylälle ja Suomen puolella teimme Raippaluodolla pienen vaelluksen metsässä ja meren rannalla. Raippaluodon vaellusreitti lähti Svedjehamnin kalasatamasta jonne edellisiltana olimme saapuneet. Satamassa oli romanttinen vanha suolaamo, jossa paikalliset tanssivat suomenruotsalaisen humpan tahtiin. Luontopolun varrella oli myös tähystystorni josta saimme ihailla näkyvää merimaisemaa ja lintuja. Pojat pysyivät ihmeen hyvin vauhdissa mukana. Jopa Super Mario, jonka etenemistä oli hidastamassa täysi reppu, niskassa keikkunut Tonton ja Tontonin pyörä, joka ei aivan soveltunut kivikkoisessa maastossa ajamiseen. Minulla oli kantorepussa mukanani Ellopello, mutta koska olen nyt neljän kuukauden ajan kantanut häntä lähes päivittäin rinnallani, en juurikaan edes huomaa lisälastia. Teoriani mukaan ihminen jaksaa kantaa vaikka härkää jos vaan sinnikkäästi nostelee sitä päivittäin vasikasta alkaen. No, mitään tieteellistä todistusperää en väitteelleni ole vielä löytänyt. Luulenpa, että Ellopellokin siirtyy pian omien jalkojensa kannettavaksi. Hän osaa nimittäin jo seistä ilman tukea kunhan ei itse vaan huomaa "tukensa" olevan esimerkiksi vain kädestä toiseen siirtyvä legopalikka.

Viimeyön vietimme Kristiinankaupungissa. Parkkeerasimme illalla rauhallisen näköiselle parkkipaikalle paikallisen K-Marketin eteen. Emmepä arvanneet joutuvamme pikkukaupungin p....ralliliikenteen solmukohtaan. Aukiolla harjoiteltiin skandinavianslippejä ja kaasuteltiin edestakaisin aamuyön tunneille. Tämä ralliperinne on jotain niin perisuomalaista, etten ole vastaavaa koskaan missään muualla päässyt todistamaan. Ajetaan vaan ympyrää kaupungin ainoalla keskuskadulla. On kai niin kylmä, ettei ulkona muuten voi liikkua ja mistä sitä tietää vaikka autosta bongaisi jonkun böönan, joka uskaltaisi kyytiinkin. Perheemme kärsii muutenkin aikaerosta ja paheellisesta elämäntavastamme johtuvasta kroonisesta jet lagista jota tämä yötön yö ja valvotut tunnit jalkapalloa katsoen (tai miestä pallobaarista kotiin odottaen) eivät tunnu auttavan. "Onneksi" syksyllä voimme totutella normaalimpaan lapsiperherytmiin pikkuhiljaa. Näyttää nimittäin siltä, ettei Tontonille ole luvassa minkäänlaista päiväkotipaikkaa Müncheniin palattuamme. Olemme saaneet yksinomaan hylkääviä päätöksiä kaikkiin tarhapaikka-aneluihimme.