Ikkuna menneisyyteen

Viisitoista astetta plussan puolella. Ihan mukava keli helmikuulle. Kävimme läheisessä biergartenissa oluella ja omppumehulla ja kotimatkalla vielä leikkipuistossa. Tällä kelillä oli laumoittain muitakin lapsia ulkona liikenteessä eli Tontonin ei tarvinnut riidellä yksin itsensä kanssa leluista.

Poikien nukkuessa päiväuniaan katselimme vanhoja kotivideoita omasta lapsuudestani. Oli herättävää huomata, että jonkinlaisia riehumisgeenejä näyttää periytyneen pojalleni myös minun puoleltani. Turha syyttää vain isää. En ole vuosikausiin oikein pystynyt katsomaan videoita joissa itse olen noin kahdeksan vuoden ikäinen. Olen pikkusiskoni ristiäisvideolla suorastaan raivostuttava! Hirveä linssilude ja kokoajan joku ihme show päällä.

Ajan kulumisen näkee noista kotivideoista liiankin konkreettisesti. Kuvassa näkyy ihmisiä ja paikkoja joita ei enää ole. Omat vanhempani elävät samantyyppistä elämänvaihetta kuin minä nyt. En osaa mieltää itseani oikeaksi aikuiseksi oikein vieläkään, omat vanhempani ovat mielestäni aina olleet aikuisia. Perspektiiviharha. Pahasti pelkään, etten tule pitämään itseäni kypsänä kaikkivoipana aikuisena vielä kuusikymppisenäkään.

Toisaalta videoita katsellessani huomasin tunnistavani sen raivostuttavan pikkutytön itsessäni vieläkin. Super Mario oli samaa mieltä. Ei siis välttämättä siitä, että kuvan tyttö on raivostuttava, vaan siitä, että lopulta en ole ihmisenä muuttunut paljoakaan. Sama pätee varmasti omiin poikiini ja heidän persooniinsa. Uskon että tuleva aikuinen Tonton ja Ellopello on jo nähtävissä pienten poikieni silmissä. Olen tyytyväinen näkemääni.

Kurkistamassa menneisyyden ikkunasta.