Minne tissit ja lapset?

Maria Pettersson kirjoittaa Hesarin Nyt-liitteen kolumnissaan minulle tällä hetkellä ajankohtaisesta aiheesta, eli meistä naisista ja meille tyypillisestä ikävästä tavasta arvostella toisten naisten äitiyttä. Tavallaan en pidä yleistyksistä "me naiset olemme tällaisia" mutta ilman yleistyksiä ei mistään aiheesta voi kunnolla puhua. Yleistän nyt siis sumeilematta, että naisilla on usein luulona, että kunnolliseen äitiyteen ja naiseuteen on vain yksi mahdollinen tie: Se tie, jonka he itse ovat valinneet tai mielestäni paremminkin polku, jolle ovat elämässään ajautuneet. Luulenpa, että suurin osa meistä ihmisistä, tai tässä tapauksessa naisista, ei nimittäin oikeasti tee etukäteen tarkkaa suunnitelmaa aiheesta imetänkö, vaiko enkö imetä, ja jos imetän, niin montako kuukautta. Kenellä maitoa heruu helposti imettää usein pitkään. Se jolle tämä on vaikeampaa tai epämiellyttävämpää ei imetä tai imettää lyhemmän ajan. Se siitä. Pettersson kysyykin kolumninsa alussa onko meistä aikuisista mahdollista huomata kauanko meitä on imetetty? Ei ole.

Itse imetin Tontonia reilun vuoden ja Ellopelloa imetän tasan niin kauan kun sattuu huvittamaan. Uskon äidinmaidon olevan lapselle äärettömän terveellinen vaihtoehto, mutta rehellisyyden nimissä, minun pitkähkö imetykseni johtui lähinnä omasta mukavuudenhalustani. Ruoka kulkee mukana ja lapsen saa rauhalliseksi tarvittaessa (varsinkin öisin). Toisaalta yöt alkoivat loppua kohden olemaan niin repaleisia jatkuvien maitoheräilyjen takia, että päätin lopettaa koko touhun. Sen kummempaa filosofiaa ei omaan imetykseeni liity. Lasta imetetään niin kauan kuin se omassa elämäntilanteessa on järkevää. Miksi lähtisin analysoimaan kenenkään muun imettämisiä tai imettämättä jättämisiä? Kuitenkin tämä teema toistuu mediassa vuodesta toiseen ja aiheuttaa naisissa suuria intohimoja puoleen ja toiseen. Kummallista.

Vielä tätä imetysjäpätystä enemmän minua ihmetyttää ihmisten mielenkiinto toisten perheiden ratkaisuihin viedä lapsi hoitoon tai pitää hänet kotona. Läheisellä hiekkalaatikollamme naiset ovat jakautuneet kahteen leiriin. Niihin, jotka vievät lapsensa hoitoon yksivuotiaina, ja niihin, jotka odottavat kolmen vuoden ikään. Minusta tähänkin aiheeseen pätee sama kuin edelliseen. Ne joilla on aikaa, halua ja varaa pitävät lapset pidempään kotona ja ne joilla on kiinnostusta, intoa ja kenties taloudellinen pakko menevät töihin aiemmin. Kuitenkin nämä ratkaisut perustellaan keskusteluissa jonkinlaisiin kasvatusfilosofisiin syihin vedoten. Lapsen kuuluu olla lasten kanssa tai lapsen kuuluu olla äitinsä kanssa. En halua jäädä paitsi lasteni ensimmäisistä vuosista - en halua jäädä jälkeen urakehityksessäni. Eikö syyksi riittäisi, että meidän perheelle on helpointa ja järkevintä pitää lapset kotona tai meidän perheelle on parasta viedä lapset päiväkotiin?

No, tämän tekstin luettuasi et tullut hullua hurskaammaksi. Minulla ei siis näköjään ole näihin aiheisiin mitään varsinaista mielipidettä, vaikka usein väitän voivani olla jotain mieltä aiheesta kuin aiheesta. Olisinko pätevämpi kommentoimaan jotain itselleni vähemmän läheistö aihetta; vaikkapa yleistä asevelvollisuutta?