Tänään tarjosin Tontonille lounaaksi eilistä pizzaa. Koska se ei eilen paloiteltuna maistunut, kokeilin tarjota sitä hänelle ikäänkuin leipänä. Tonton inisi minulle jotain harakasta. Minä siinä sitten henkisesti poissaolevana ja jatkuvaan kitinään kyllästyneenä vain myöntelin, että joo, onhan ne harakat kivoja, mutta syöpä nyt sitä pizzaa. Poika jatkoi inttämistään, että haluaa harakan. Kun en millään meinannut tajuta hän lopulta tiuskaisi tuskastuneena "ANNA SE KEPPI!" Siis haarukka!
Eilen samaista pizzaa syödessään Tonton työnsi lautasensa pois sanoen "hyi hitto!". Täällä saksankielisessä ympäristössä asuessamme on turha lähteä syyttelemään ketään muuta kuin itseään pojan sanavaraston kartuttamisesta voimasanoilla. Peekelettäkin on joskus harvoin kuultu. En ole ylpeä tästä(kään) saavutuksestani kasvattajana. Voin vain olla tyytyväinen, etteivät leikkipuiston muut äidit ymmärrä puhettamme.
Ja miksi se pizza ei maistunut? Koska minä olin eilen kätevänä emäntänä ajatellut pyöräyttäväni pizzan jääkaapista löytämistäni jämäpaloista. Paitsi että jääkaapissa ei sitten ollutkaan oikein mitään jämäpaloja ja spelttijauhopohjainen pizza oli kuin suoraan pula-ajalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti