Kohtaamisia parkkipaikalla

Vanhempani ovat nyt lentäneet takaisin Suomeen ja me olemme palanneet "arkeemme" tienpäällä. Ajoimme ylös Sierran Nevadan lumihuipuille ja yövyimme yksin parkkipaikalla jonne päivisin kerääntyy turisteja hypistelemaan espanjalaisille eksoottista lunta ja laskemaan mäkeä. Illalla saimme ihailla upeaa auringonlaskua vuoren huipulta käsin. Oli muutenkin elämys ajaa Granadan helteistä ja ihmisvilinästä karuihin talviolosuhteisiin. Alueella oli muutama kahvikoju ja kaksi pulkanvuokrauspistettä. Afrikasta Eurooppaan lauttailleet miehet kuljeskelivat aurinkolasikauppiaina - joku erityisen yrittäjähenkinen oli keksinyt laajentaa tuotevalikoimaansa talvihansikkailla ja liukureilla. Asiakkaita ei valitettavasti liiemmin näkynyt.

Tonton oli pyöräajelulla isänsä kanssa ja minä päivystin autossa Ellopellon päiväunta. Erään keski-ikäisen naisen rakko oli ilmeisesti täyttynyt äärimmilleen, sillä hän päätti kyykistyä automme oven eteen helpottamaan oloaan. Mietin hetken kuinkä tähän olisi reagoitava. Kun pojat palaisivat kotiin kulkisivat he tämän kertavisiittikäymälän yli suoraan matkakotiimme ja kuljettaisivat siten kyseiset eritteet lattiallemme jossa Ellopello viettää aikaansa. Toisaalta tajusin naisen hädän, yleistä vessaa ei ollut näkyvillä ja hän ajatteli matkailuautomme olevan tyhjillään, ja mitä parempaa, se tarjoaisi hänelle tarvittavaa yksityisyyttä. Paitsi että minulla oli tiskatessani suora naköyhteys hänen peräpäähänsä. Harva kuitenkaan kyykistyisi tarpeilleen kenenkään kotioven eteen ja meille Bob on muodostunut kodiksi. Oli jo liian myöhästä hätistellä häntä pois koska vahinko oli jo tapahtunut. Ja toisaalta, oliko tämä rikos yhtä suuri kuin se nolous joka kiinnijäämisestä hänelle seuraisi? Ei. Kolistelin kuitenkin tiskejäni tavallista enemmän protestimielessä.

Asuntoautoamme on ennenkin käytetty hyväksi kätevänä näköesteenä. Muutama pariskunta on harjoittanut fyysistä rakkautta autoissaan vieressämme. Monet matkailijat eivät ilmeisesti varsinaisesti yövy kaupungin keskustoissa matkailuautoissaan, ja siksi kai ihmiset kuvittelevat automme olevan tyhjillään iltaisin. Toisaalta taas olemme itse varmasti usein erittäin ei-toivottuja naapureita kun parkkeeraamme vankkurimme asuintalojen viereen kaupunkien lähiöissä. Meiltä kuuluu usein hirvittävä mökä. Emme soita musiikkia kovalla, emme katsele leffoja tai kolistele huonekaluja. Me huudamme. Kaikki. Tontonin uhmaikää voisi ajoittain kuvailla raivoiäksi. Meidän vanhempien pinna ei yksinkertaisesti kestä. Me siis huudamme. Pyydän nyt näin julkisesti anteeksi koko ihmiskunnalta. Me olemme juuri se lapsiperhe jonka viereen te ette ravintolassa, junassa tai puistossa halua istua. Me olemme juuri ne ihmiset, jotka nähdessänne te supisette toisillenne "Eivätkö he yhtään kasvata lapsiaan?". Ja kyllä, me tosiaankin kasvatamme lapsiamme ja lapsemme kasvattavat meitä. Tulokset näette kenties vasta joskus kahdenkymmen vuoden päästä. Sillävälin me riitelemme ja rakastamme niin että se näkyy ja kuuluu.