Kiitos äiti!

Meillä kaikilla on elämässämme useita eri rooleja ja käyttäydymme vaihtelevasti riippuen seurastamme. On silti kumma kun kahden lapsen äitinä taannun itse lapseksi kun samassa huoneessa on lasteni mummi eli oma äitini. Kiukuttelen, laiskottelen ja käyttädyn kuin teini-ikäinen oma itseni. Kun yksi lapsistani sanoo "äiti" huomaan suuntaavani katseeni omaan äitiini. Hänhän se oikea äiti on ja minä vaan ikäänkuin esitän äitiä jossakin kotileikissä. Jännä juttu. Delegoin vastuun ja ikävät työtehtävät suoraan omalle emolleni. Toivottavasti tämä on tuttua muillekin, eikä vain merkki omasta keskenkasvuisuudestani. Lasten saaminen ei siis oikeastaan ole kasvattanut minua ollenkaan suhteessa omiin vanhempiini. En ole esimerkiksi varmaan juuri koskaan leiponut tai tehnyt kunnon ruokaa vanhemmilleni. Heidän tullessaan kylään luoksemme, valtaavat vanhempani keittiömme ja loihtivat keskenään pöytäämme lempi herkkujani. En siis pistä tätä ollenkaan pahakseni. Istahdan koneen ääreen ja bloggaan vaikka hetkisen. On ihanaa olla hetken taas vailla vastuuta. Tavallaan silti mietin tuntevatko vanhempani aikusta minääni ja pitäisikö minun joskus oikeasti ryhdistäytyä ja leipoa äidilleni vaikkapa pellillinen korvapuusteja? Ilahduttaahan hänkin minua usein tällä tavalla. Jos nyt aloitan vaikka sanomalla "Kiitos äiti!".